Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923

Esipuhe

Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.
Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.

Tekijä.

I Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.
En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.
Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.
Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.
Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.
Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.
Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.
Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.
Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”. Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.
Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.
Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.

Anton Sitt (1847 – 1929)

Ansaitsisi erityisen pitemmän kuvauksen konserttimestari Sittistä, tästä suomalaisten viuluniekkain ensimmäisestä, etten sanoisi suurimmasta opettajasta. Useimmat sekä nykyään elävistä että jo manalle menneistä viulunsoittajista ovat Sittin opetusta nauttineet. Heistä tuli sekä kuuluisia että keskinkertaisia viuluniekkoja – huonoja ei tietääkseni ainoatakaan. Kolme vuotta soitettuani en vieläkään päässyt hänen hoiviinsa. Ensimmäinen opettajani viulunsoitossa oli ollut etevä viuluniekka. Enhän enää ollut pasuunaviolistin puutteellisessa koulutuksessa. Eräs orkesterin toinen konserttimestari, solisti, juutalainen, tuli nyt opettajakseni, etevä virtuoosi kylläkin, mutta täysin välinpitämätön opettajana. Vapauduin vuoden soitettuani hänen holhouksestaan ja tulin nyt ”ukko” Sittin kouriin. Ensimmäinen tunti oli pettymys minulle: ”ukolla” oli omat käsityksensä minusta oppilaana ja yliolkaisesti hän alussa ohjaili. Mutta useinpa naseva huomautus soittamistavasta avustaa enemmän kuin voi kuvitellakaan. Tavallisesti istui Sitt selkänojassa tuolillansa röyhyävä sikaari hampaissaan. Hän ei milloinkaan muulloin ollut tupakoimatta kuin orkesterilavalla konsertissa. Harjoituksissa johtaessaan tai soittaessaan nyökötti sikaari joko puoleksi tai kokonaan sammuneena suunpielessä.

Kaikki vanhemmat konserteissa kävijät muistavat tämän kauniin vanhuksen ensi viulujen huipussa. Hän oli ”exelsior” ”stemmallensa” ja muut olivat melkein kuin hänen oppipoikiansa – myöhemminkin kuin orkesteri vähäsen kerrastansa suomalaistui. Hän istuin kuin isä poikiensa ensi – toisen ja alttoviulujen keskellä. Usein, kun harjoituksissa sattui joki vaikeasti suoritettava paikka, ”pasaassi”, nousi hän tuoliltaan, Kajanuksen keskeyttäessä silloin johtamisensa , ja sikaari tupruten suupielessä näytti muille miten vaikeus oli helpoimmin, viulullisesti, soitettavissa. Me kaikki oppipojat sitten kuuliaisina hänen neuvoansa seurasimme. – Varajohtajana hän oli varma. Johtaessaan hän ei suinkaan kiirehtinyt, ”pikkuhiljaa”, tarkkarytmisesti oli kaikki soitettava. Johtamisessa ei ollut tulta, nopeata menoa, pikemminkin pidättyväisyyttä, harkintamaista. Ominaista hänelle oli, että ensi viuluja hän huolellisesti tarkkaili, välittäen vähemmän toisista viuluista, vastakohtana Kajanukselle, jolle ikään kuin silmätikkuna toinen viulu oli. Eräs tovereistani toisessa viulussa kuiskasi tällöin, Kajanuksen saapuessa, meille toisille, että nyt on ”ukko” – tarkoittaen Kajanusta, jota tavallisesti meidän poikamaiseen tapaan mainittiin tällä nimellä – tulee jälleen meitä ”kiusaamaan”. Mitään kiusaamista se ei kuitenkaan kapellimestarimme puolelta ollut; tahtoi hän vain, että suorittaisimme, harjoiteltuamme huolellisesti ohjelmamme, tehtävämme kunnollisesti.

Sitt oli taitava viuluniekkain orkesterisäestäjä, sanoisinpa verraton. Mahtoipa olla turvallista soittaa pelkäämättä säestäjän jäävän jäljelle tahi menevän edelle, mitä monet pianosäestäjät tekevät. Kuulin usean suurmestarin esityksiä ja kaikkiin heidän ”oikkuihinsa” Sitt orkesterineen kimmoisesti sopeutui. Ei silloin huomannut hänen flegmaattista orkesterisolo-johtamistaan. Luonteeltaan varsinkin johtaessansa oli hän kiivas ja hermostui silloin lausumaan jyrkät sanat, unohtaen jo melkein heti äkillisen tunteensa purkauksen.

Taitava oli Sitt pianolla säestäjänäkin. Soitin konserttini hänen mukaillessa ja orkesterikoulun näytetilaisuuksissa hän usein istui pianotuolilla.

Ensimmäinen opettajani, pasunisti–violisti ei enää minulle ollut mikään merkkihenkilö musiikin alalla.

********

Kansallisbiografian artikkeli Anton Sittistä.

Robert Kajanus johtaa Helsingin filharmonisen seuran ”Pariisin-orkesteria” Palokunnantalon juhlasalissa.

Kapellimestari Kajanus ja orkesterin henki

Siirtyisinkö nyt kuvaamaan ensimmäistä miestämme, kapellimestaria, professori Kajanusta. Olen puhunut Sittistä, jo muutamia vuosia takaperin manalle menneestä miehestä, hänen harmaat hapsensa ovat oikeuttaneet ensi esityksen orkesteriniekan näkökulmasta. Kajanus, Kaijus, ukko, viimeinen nimitys kapellimestaristamme silloin ei ollut ollenkaan paikallansa – tokkopa häntä vieläkään virkeytensä vuoksi voisin ukoksi mainita, olen itse enemmän ”ukko”. Mutta tuttujahan tuollaiset nimitykset nuorisoa ovat, olimmehan melkein kuin vanhemmat koulupojat, vaikkemme silloin suinkaan itseämme sellaisina pitäneet.

Mutta orkesterioppilaina meitä nähtävästi kuitenkin pidettiin muihin ulkolaisiin, arvokkaammilta näyttäviin verrattuna, varsinkin palkkauksemme suhteen. Senhän kyllä huomasimme ja se meitä enemmänkin kiusoitti. Kyllä olimme jo silloin mielestämme yhtä pystyviä kuin ulkolaisetkin. Tulihan orkesteriimme, vaihtuen melkein joka vuosi, saksalaisia pojan nulikoitakin, eikä heidän soittokuntoisuutensa ollut erikoisempaa kuin meidänkään. Mistä lienee tämä johtunut. Syyn arvelen nyt tarkemmin ajatellen piilevän eräässä toisessa seikassa. Orkesterimme n.s. järjestysmiehenä, s.o. henkilönä, joka teki sopimukset vaihtuvien soittajien kanssa, hankkien uusia eroavien tilalle, oli eräs pienikasvuinen saksalainen, paksu mies, mielestänsä hyvin tärkeä henkilö. Epäilimme ettei hänellä ollut varsin suopea käsitys meistä suomalaisista. Hän hankki paikkoja omille maamiehillensä ja me suomalaisethan heidät syrjäytimme, kun orkesterimme suomalaistui vähän kerrassaan. Ja Kajanus pyrki orkesterimme suomalaistumiseen. Huomasiko hän yllämainitun seikan ja miten hän suhtautui mainittuun herraan, en tiedä. Olen melkein varma, ettei järjestysmiehemme meidän puolta pitänyt. Tulen häneen myöhemmin.

Kajanus, johtajana, orkesterilaisten silmissä ja käsityksessä. Niin, pidimmehän hänestä. Hyvä mies johtajana, ei milloinkaan kiivas, mutta kyllä melko satiirillinen, useasti kuitenkin leikillinen. Johtaminen suurpiirteisesti kokonaisuutta käsittävää, silti kuitenkaan yksityiskohtia unhoittamatta. Tuo hyvätuulisuus ja leikillisyys muodostivat hänestä sympaattisen orkesterihenkilön ja oivaltaminen miten saadaan kaunista., vaikuttavaa ja komeata, oli hänen erikoisominaisuuksiansa. Hän huomasi miten ”begeistrinki” (toim. huom. innostus) aikaan saadaan; se oli suuri asia ja – tavallaan salaisuus eivätkä sitä kaikki johtajat oivalla.– Suuret taloudelliset vaikeudet hänen työskentelyänsä haittasivat, vaikeudet, jotka usein näyttivät voittamattomilta, mutta jotka hänen jättiläismäinen tarmonsa kuitenkin ylitti. Hänen elämänsä orkesterinsa keskellä oli siten toimintaa muurahaiskeossa. Ja siinä keossa oli muutakin kuin musiikkia; oli taiteilijain oikkuja, palkkojen tinkimistä, intriigejä (toim. huom. juonittelua) ja ties mitä.

En tiennyt enkä nähnyt paljon tätä kaikkea, mutta arvelen, että kyllä oli ”ukko”parka monesti helisemässä. Mutta kuten sanoin – elelin tietämättömänä – tahi en tahtonut tietää mitään muuta kuin kaunista musiikkia, ei haluttanut repiä viulusta karmeita epätoivon sointuja, ei rahan edestä soittaa. Halusin ihannoimassani orkesterissa panna parastani, hukkuipa esittämäni sitten näkymättömiin muiden joukkoon tai sumensi kauniin äänivedon – milloin se oli kaunis – toinen raa´alla jousenvedollaan tahi torvi törähdyksellään. Ja mitä osasin soittaa, sen osasin, mitä en, sen en. Toiset osasivat paremmin toisessa paikassa, toiset toisessa. Huonoa oli olemassa, ei aina hyvää enkä minä ollut ainoa huono, paremmatkin erehtyivät, paremmat, joilla jo yhdeksän vuotisina oli ollut mestarit opettajina, kun minulla mestari vasta kaksikymmentäyksi vuotta täytettyäni. Ja ensimmäinen opettajani pasuuna-violisti.

Mutta mitäs ikävistä. Halusin elää siinä kauniissa ja mahtavassa mitä orkesteri tarjoaa. Ja olin päässyt ihannoimaani taiteilijaryhmään. Istuin syvällä valtavan soittokoneen sisällä. Huumaavat soinnut vyöryvät ylitseni suurina sinfonioina ja uvertyyreinä. Johtaja pidellen ohutta puikkoa kädessään, ohjasi sen koneistoa kuin kapteeni laivaansa.

Niin, milloin sävel kuten yhteisestä suostumuksesta paisui, riipasihe se mukaansa laulamaan täysin keuhkoin. Haltioituneena unohtui silloin kaikki, yksinpä se orkesterikin, jonka keskuudessa istui. Musiikki kiehtoi silloin kokonaan valtoihinsa. En elänyt silloin painetuissa nuoteissa; jossakin muualla nyt liiteli mielikuvitus. Vanhat, rakkaat muistot sukelsivat pinnalle henkevöityinä. Sisäiset näkemykset ja elämykset innoituksen ollessa ylimmillään kirkastuivat silloin tietoisuuteen. Ja kun konsertissa näki yleisön silmät loistavina seuraavan mukana, sillon kaksintuivat elinvoimat ja esittämisluomusvoima vieläkin tehokkaammaksi. Sormet iskivät kieliin kuten teräsvasarat; kylmää teknillistä soittajaa ei ollut olemassakaan. – Kajanus seisoi jalustallaan kuin päällikkö armeijansa keskellä. Sävelten vyöry, joka kuohui ylitse puolelta jos toiseltakin, teki mahdottomaksi kuulla oman viulunsakaan ääntä, vaikka sitä voimalla puristikin esiin. Käyrien keihäsmetsä nousi ja laski vuoroittain edessä ja takana ja mahtavat pasuunat kaikuivat jylisevinä kuin vastustamattomat sotatorvet.