Pariisin turnee 1900 osa 3 – Pariisin-orkesterin henki

Kajanus_Pariisin_orkesteri

Robert Kajanus johtaa Helsingin filharmonisen seuran ”Pariisin-orkesteria” Palokunnantalon juhlasalissa.

Kapellimestari Kajanus ja orkesterin henki

Siirtyisinkö nyt kuvaamaan ensimmäistä miestämme, kapellimestaria, professori Kajanusta. Olen puhunut Sittistä, jo muutamia vuosia takaperin manalle menneestä miehestä, hänen harmaat hapsensa ovat oikeuttaneet ensi esityksen orkesteriniekan näkökulmasta. Kajanus, Kaijus, ukko, viimeinen nimitys kapellimestaristamme silloin ei ollut ollenkaan paikallansa – tokkopa häntä vieläkään virkeytensä vuoksi voisin ukoksi mainita, olen itse enemmän ”ukko”. Mutta tuttujahan tuollaiset nimitykset nuorisoa ovat, olimmehan melkein kuin vanhemmat koulupojat, vaikkemme silloin suinkaan itseämme sellaisina pitäneet.

Mutta orkesterioppilaina meitä nähtävästi kuitenkin pidettiin muihin ulkolaisiin, arvokkaammilta näyttäviin verrattuna, varsinkin palkkauksemme suhteen. Senhän kyllä huomasimme ja se meitä enemmänkin kiusoitti. Kyllä olimme jo silloin mielestämme yhtä pystyviä kuin ulkolaisetkin. Tulihan orkesteriimme, vaihtuen melkein joka vuosi, saksalaisia pojan nulikoitakin, eikä heidän soittokuntoisuutensa ollut erikoisempaa kuin meidänkään. Mistä lienee tämä johtunut. Syyn arvelen nyt tarkemmin ajatellen piilevän eräässä toisessa seikassa. Orkesterimme n.s. järjestysmiehenä, s.o. henkilönä, joka teki sopimukset vaihtuvien soittajien kanssa, hankkien uusia eroavien tilalle, oli eräs pienikasvuinen saksalainen, paksu mies, mielestänsä hyvin tärkeä henkilö. Epäilimme ettei hänellä ollut varsin suopea käsitys meistä suomalaisista. Hän hankki paikkoja omille maamiehillensä ja me suomalaisethan heidät syrjäytimme, kun orkesterimme suomalaistui vähän kerrassaan. Ja Kajanus pyrki orkesterimme suomalaistumiseen. Huomasiko hän yllämainitun seikan ja miten hän suhtautui mainittuun herraan, en tiedä. Olen melkein varma, ettei järjestysmiehemme meidän puolta pitänyt. Tulen häneen myöhemmin.

Kajanus, johtajana, orkesterilaisten silmissä ja käsityksessä. Niin, pidimmehän hänestä. Hyvä mies johtajana, ei milloinkaan kiivas, mutta kyllä melko satiirillinen, useasti kuitenkin leikillinen. Johtaminen suurpiirteisesti kokonaisuutta käsittävää, silti kuitenkaan yksityiskohtia unhoittamatta. Tuo hyvätuulisuus ja leikillisyys muodostivat hänestä sympaattisen orkesterihenkilön ja oivaltaminen miten saadaan kaunista., vaikuttavaa ja komeata, oli hänen erikoisominaisuuksiansa. Hän huomasi miten ”begeistrinki” (toim. huom. innostus) aikaan saadaan; se oli suuri asia ja – tavallaan salaisuus eivätkä sitä kaikki johtajat oivalla.– Suuret taloudelliset vaikeudet hänen työskentelyänsä haittasivat, vaikeudet, jotka usein näyttivät voittamattomilta, mutta jotka hänen jättiläismäinen tarmonsa kuitenkin ylitti. Hänen elämänsä orkesterinsa keskellä oli siten toimintaa muurahaiskeossa. Ja siinä keossa oli muutakin kuin musiikkia; oli taiteilijain oikkuja, palkkojen tinkimistä, intriigejä (toim. huom. juonittelua) ja ties mitä.

En tiennyt enkä nähnyt paljon tätä kaikkea, mutta arvelen, että kyllä oli ”ukko”parka monesti helisemässä. Mutta kuten sanoin – elelin tietämättömänä – tahi en tahtonut tietää mitään muuta kuin kaunista musiikkia, ei haluttanut repiä viulusta karmeita epätoivon sointuja, ei rahan edestä soittaa. Halusin ihannoimassani orkesterissa panna parastani, hukkuipa esittämäni sitten näkymättömiin muiden joukkoon tai sumensi kauniin äänivedon – milloin se oli kaunis – toinen raa´alla jousenvedollaan tahi torvi törähdyksellään. Ja mitä osasin soittaa, sen osasin, mitä en, sen en. Toiset osasivat paremmin toisessa paikassa, toiset toisessa. Huonoa oli olemassa, ei aina hyvää enkä minä ollut ainoa huono, paremmatkin erehtyivät, paremmat, joilla jo yhdeksän vuotisina oli ollut mestarit opettajina, kun minulla mestari vasta kaksikymmentäyksi vuotta täytettyäni. Ja ensimmäinen opettajani pasuuna-violisti.

Mutta mitäs ikävistä. Halusin elää siinä kauniissa ja mahtavassa mitä orkesteri tarjoaa. Ja olin päässyt ihannoimaani taiteilijaryhmään. Istuin syvällä valtavan soittokoneen sisällä. Huumaavat soinnut vyöryvät ylitseni suurina sinfonioina ja uvertyyreinä. Johtaja pidellen ohutta puikkoa kädessään, ohjasi sen koneistoa kuin kapteeni laivaansa.

Niin, milloin sävel kuten yhteisestä suostumuksesta paisui, riipasihe se mukaansa laulamaan täysin keuhkoin. Haltioituneena unohtui silloin kaikki, yksinpä se orkesterikin, jonka keskuudessa istui. Musiikki kiehtoi silloin kokonaan valtoihinsa. En elänyt silloin painetuissa nuoteissa; jossakin muualla nyt liiteli mielikuvitus. Vanhat, rakkaat muistot sukelsivat pinnalle henkevöityinä. Sisäiset näkemykset ja elämykset innoituksen ollessa ylimmillään kirkastuivat silloin tietoisuuteen. Ja kun konsertissa näki yleisön silmät loistavina seuraavan mukana, sillon kaksintuivat elinvoimat ja esittämisluomusvoima vieläkin tehokkaammaksi. Sormet iskivät kieliin kuten teräsvasarat; kylmää teknillistä soittajaa ei ollut olemassakaan. – Kajanus seisoi jalustallaan kuin päällikkö armeijansa keskellä. Sävelten vyöry, joka kuohui ylitse puolelta jos toiseltakin, teki mahdottomaksi kuulla oman viulunsakaan ääntä, vaikka sitä voimalla puristikin esiin. Käyrien keihäsmetsä nousi ja laski vuoroittain edessä ja takana ja mahtavat pasuunat kaikuivat jylisevinä kuin vastustamattomat sotatorvet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s