Kapellimestari Kajanus ja satiirilliset välikohtaukset

Kajanus

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 4

Mitäpä muuta kertoisinkaan kapellimestaristamme. Mainitsin hänet leikilliseksi, mutta myös satiirilliseksi henkilöksi. Kerran hänen satiirinsa aiheutti pienemmän välikohtauksen orkesterin harjoituksissa. Niinpä muistan erään harpunsoittajan, vierasmaalaisen, vanhemman jo eläkkeellä olevan miehen, joka tilapäisesti oli kiinnitetty orkesteriimme. Jostakin syystä kimpautui hän kapellimestariimme, joka tavallisuutensa mukaan otti asian huumorin kannalta. Mies ei kuitenkaan tätä huumoria käsittänyt, ehkä oli siinä höysteeksi hieman satiiriakin. Yleisen puheen sorinan vuoksi en voinut tarkemmin kuulla. Huomautan nyt eräästä seikasta, joka liittyy tähän tapahtumaan.
Kunkin eri soittokoneen nuoteissa on yhtä järjestystä noudattaen kirjaimet, mikä seikka harjoitettaessa helpottaa jonkin toistettavan paikan löytämistä. Välttääkseen kuulohäiriöitä, mikä helposti syntyy lausuttaessa usein kirjaimia B ja D tahi I ja J yhdisti johtaja kuhunkin kirjaimeen jonkin sillä alkavan sanan kuten B:hen Beethoven, D:hen sanan David. Tällä hetkellä soitettaessa olimme tulleet kirjaimeen I. Mielipiteiden vaihto johtajan ja harpunsoittajan välillä jatkui ja viimemainittu murisi tyytymättömästi ja tahdittomin sanoin minkä mitäkin, kapellimestarimme yhäkin katsoessa asiaa leikilliseltä kannalta. Letkauttaen tuota suulasta miestä läväytti Kajanus silloin I:n kohdalla sanan ”idiot”. Tämä oli liikaa harpunsoittajalle, joka lopetti soittamisensa, nousi tuoliltaan ja poistui harjoitushuoneesta. Miten asia oikeastaan päättyi, en enää muista. Mutta eiköhän tuo samainen paksu herra orkesterin järjestysmies liene asian selvitellyt molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Sillä vielä samassa harjoituksessa oli harppu mukana.
Toinen hauska muisto liittyy bassoviuluihin eli niin kuin niitä orkesterissa nimitetään kontrabassoihin. Nämät kolme suurta jurilasta orkesterin taustalla siinä. Soitimme jotakin Beethovenin sinfoniaa. Näissä kuten klassillisissa kappaleissa yleensä noudatetaan esitystä luonnehtiessa äärimmäistä varovaisuutta ja tarkkuutta. Jostakin selittämättömästä syystä ja vaikka aakkosellista merkintää noudatettiinkin eivät bassot tällä kertaa seuranneet eräässä osassa sinfonian mukana ja käsittivät näin ollen väärin toistamisen. Piti uudistaa kirjaimesta B, mutta he alkoivat kirjaimesta D. Edellisessä oli merkitty piano pianissimo ja jälkimmäisessä forte fortissimo. Seuraus oli koomillinen. Bassot jyrähtivät mahtavat huippuforten. ”Tjenare!” oli Kajanuksen leikkkisä huudahdus ja muut nauroivat mukana. Mutta sattuipa tällaisia kommelluksia muillekin soittokoneille.
Eräs huvittava tapaus vieläkin. Niinpä, odotellessamme nuottitelineiden ääressä kapellimestariamme ja kunkin soitellessa minkä mitäkin, kuka skaaloja, kuka nuoteista, niin että harjoitushuone oli lakea myöten täynnä epämääräistä musiikin sekasotkua, mikä muistutti markkinahumua, joku soittajista itseksensä aloitti jonkun yksinkertaisen kappaleen, tavallisimmin tanssin tahi tanssiryhmityksen. Useimmiten oli tällaisen musiikin alkaja joko klarinettimme tai oboen soittaja, kummatkin aika veitikoita. Esitykseen liittyi pian muitakin soittokoneineen ja kohta tälle kokoomukselle ilmestyi kapellimestarikin. Ensimmäinen pasuunan puhaltaja, pitkätukkainen hieman kalpeahko mies ymmärsi heti miten tällaista orkesteria johdetaan ja istui pian kapellimestarin tuolilla nakuttaen alkajaisiksi puikollansa nuottitelineeseen – tahi, vieläkin paremmin, vierellänsä istuvan toisen viulun soittajan päälakeen. Nakutettu ymmärsi leikin ja ryhtyi yhteissoittoon. Pitkän mustan tukkansa johtaja pyöräytti yli päänsä alas silmilleen. Heilauttaen keikailemalla tahtipuikkoaan hän aloitti ja samassa kajahti iloinen polska melkein koko orkesterin esittämänä. Bassot voimakkaasti tahdin ryhdistivät. Tapahtuihan usein tällaista. Kerrankin, soiton parhaillaan pauhatessa ja ”kapellimestarin” epätoivoisena tahtipuikollansa huitoessa tukka syvällä yli pään, soittajien parhaillaan pitkittäessä eräänlaista fermaattia, jota johtaja halusi vielä pidemmäksi, kohottautui seisoalleen tuoliltaan ja haltioituneena pudistellen koko ruumistansa, saapuikin Kajanus. Ilve silmissään hiipi hän kapellimestarin taakse juuri fermaatin huippukohdassa, tarttui miestä vyötäröitten kohdalta ja pudisteli siitä vielä ankarammin kuin johtaja puikkoansa. Bürfiilari –kapellimestarin hämmästys oli ilmeinen. Huvittava puoli käsitettiin niin kuin se piti käsitettävänkin.
Tulen vielä varsinaisen konserttikiertueemme varrella koskettelemaan kapellimestariamme Kajanusta. Jätän hänet nyt kuvatakseni orkesterimme yhteydessä vielä paria siinä toimivaa henkilöä.

Mozartin viimeiset sinfoniat

MOZART X 3

To 9.4.2015 klo 19 Musiikkitalo
Markus Stenz, johtaja

Liput Lippupalvelusta
KATSO SUORA LÄHETYS MUSIIKKITALOSTA

klo 18.30 Ennakkoluulijat

Musiikkitoimittaja Jaani Länsiö, säveltäjä Pasi Lyytikäinen ja Mozart-tutkija Antti Vihinen keskustelevat illan ohjelmasta Musiikkitalon lämpiössä ja verkkolähetyksessä.

III_15_Markus_Stenz_photo_Joseph MolinaKuva: Joseph Molina

Markus Stenz

Kun saksalainen Markus Stenz (s. 1965) johti Helsingin kaupunginorkesteria viimeksi vuonna 1994, hän oli päättämässä vuonna 1989 alkanutta kauttaan Montepulcianon festivaalin taiteellisena johtajana. Stenz oli jo ehtinyt profiloitua nykyoopperan ja erityisesti Hans Werner Henzen teosten tulkitsijana debytoituaan Elegie für junge Liebende -oopperan kapellimestarina Venetsian La Fenicessä. Stenz antaakin kunnian kansainvälisen uransa alusta Henzelle, jonka kutsusta hän johti myös Das verratene Meer -oopperan kantaesityksen Berliinin saksalaisessa oopperassa. Vuonna 2002 Stenz nimitettiin Kölnin Gürzenich-orkesterin ylikapellimestariksi. Orkesterin johdosta ja Kölnin kaupungin musiikkipäällikön tittelistä hän luopui kesällä 2014. Vuodesta 2010 lähtien Stenz on toiminut Alankomaissa Radion filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina, ja syksyllä 2015 hän aloittaa Baltimoren sinfoniaorkesterin päävierailijana.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat nro 39, 40 ja 41 ”Jupiter”

Vuoden 1788 kesällä Mozartin kynä sylki nuotteja järjestykseen hurjalla vauhdilla ja laadusta tinkimättä. Muutaman kuukauden aikana syntyi pari pianosonaattia, pianotrio, muunnelmateos, lauluja sekä kaiken kruununa kolme sinfoniaa, jotka jäisivät hänen viimeisikseen. Säveltäjän kiusallisen rahatilanteen sekä kolmen viimeisen sinfonian historiallisen merkittävyyden huomioon ottaen on omituista, että teosten synnystä ei osata kertoa mitään arvailua ja ajankohtaa tarkempaa. Yleensä niin tarkka Mozartin kirjanpito ei paljasta, kenelle, minne ja mitä varten sinfoniat on sävelletty. On arveltu, että hän Joseph Haydnin tavoin olisi valmistellut matkaa Englantiin, jossa olisi odottanut uusi ja innokas, sinfoniannälkäinen ja maksukykyinen yleisö. Matkaa ei kuitenkaan tullut, eikä kirjeistä tai konserttiohjelmista selviä, että sinfonioita olisi edes esitetty säveltäjän elinaikana. Ehkä Mozart halusi koetella ja venytellä sinfonista muotoa vailla miellyttämisen painetta tai pelkoa teoskokonaisuuksia silponeesta konserttikäytännöstä. Sinfonioiden osat kun saatettiin surutta ripotella sinne tänne täyttämään konsertti-illan aukkoja aarioiden ja soolonumeroiden väliin. Jokainen kolmesta viimeisestä sinfoniasta on yhtenäinen ja osistaan erottamaton kokonaisuus. Esimerkiksi Jupiter-sinfonian finaali tuskin tekisi samanlaista vaikutusta, ellei sen tunnistettavaa teemaa olisi syötetty kuulijoiden (piilo)muistiin jo menuetissa. Kuuluivatpa sinfoniat yhteen tai eivät, niiden esittäminen yhden illan aikana avartaa kerralla Mozartin ehtymättömän nerouden rikastamaa teosmuotoa, joka merkitsee koko 1700-luvun saksankielisen maailman musiikillista huipentumaa.

Soittolista konsertin teoksista Alan Gilbertin johtaman New Yorkin filharmonikkojen esittämänä.
spotify:user:helsinkiphilharmonic:playlist:2RlBmChJSb9VpJNTkQv2t9