CARL NIELSEN 150

Ke / Wed 20.5. & to / Thu 21.5.
LIPUT LIPPUPALVELUSTA

 I & II SARJAT / SERIER / SERIES

John Storgårds
kapellimestari / dirigent / conductor

Sergey Malov
viulu / violin

Sergey Malov © Julia Wesely

Sergey Malov © Julia Wesely


Sergei Prokofjev (1891–1953)
Sinfonia nro 1 D-duuri op. 25 ”Klassinen” (1916–1917)     13’
Symfoni nr 1 D-dur “Den klassiska”
Symphony No. 1 in D Major ”Classical”

Allegro
Intermezzo. Larghetto
Gavotte. Non troppo allegro
Finale. Molto Vivace

Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791)
Viulukonsertto nro 4 D-duuri (1775)     24’
Violinkonsert nr 4 D-dur
Violin Concerto No. 4 in D Major

Allegro
Andante cantabile
Rondeau: Andante grazioso

väliaika / paus / interval

Carl Nielsen (1865–1931)
Sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia” (1901–1902)     35’
Symfoni nr 2
Symphony No. 2

Allegro collerico
Allegro comodo e flemmatico
Andante malincolico
Allegro sanguineo 

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 20.45.

Sergey Malov
Yhtä lailla viulistina kuin alttoviulistina konsertoiva venäläinen Sergey Malov (s. 1983) on musiikkiperheen kasvatti. Pietarin konservatorion legendaarisen pianoprofessori Oleg Malovin ja viulunopettaja Klara Malovan poika aloitti soittoharjoituksensa Tatjana Liberovan opissa, ja jatkoi alttoviuluopintojaan Mozarteumissa ja viulunopiskeluaan Berliinin Hanns Eisler -musiikkiakatemiassa.
Malov on yksi lähivuosien musiikkikilpailujen menestyneimmistä viulisteista. Kansainvälisiä voittoja hän on kerännyt Tokion alttoviulukilpailusta ja Vilnan Jascha Heifetz -kilpailusta 2009 sekä Aucklandin Michael Hill -viulukilpailusta ja Salzburgin Mozart-kilpailusta 2011. Ykköspalkintojen sarja alkoi jo vuonna 1996 Pietarista.
Soittokuntonsa lisäksi Malov on pitänyt hyvää huolta kehon hyvinvoinnista pelaamalla jalkapalloa, voimistelemalla ja harjoittamalla kiinalaista Qigong-menetelmää.

John Storgårds
Helsingin kaupunginorkesterin 12. ylikapellimestari John Storgårds (s. 1963) on suomalaisen muusikkokoulutuksen maineikkaimpia ja monipuolisimpia kasvatteja. Menestyksestään ja saamistaan tunnustuksista huolimatta hän vieroksuu kapellimestareihin liitettyjä neromyyttejä eikä anna itseään kutsuttavan maestroksi. Kapellimestarinakin hän näkee itsensä yhtenä muusikoista, mihin on varmasti vaikuttanut hänen pitkä uransa konserttimestarina mm. Avanti!-kamariorkesterissa ja Ruotsin radion sinfoniaorkesterissa.
Storgårdsin monipuolinen toiminta ei ole jäänyt huomioitta. Palkintokaappi on täyttynyt mm. television Venla-palkinnolla ja TV 1:n Vuoden valopilkku -kunniakirjalla 1999, Säveltaiteen Valtionpalkinnolla 2002, Cannes Classical Vuoden levy -pääpalkinnolla 2004, Svenska Kulturfondenin kulttuuripalkinnolla 2011 ja Pro Finlandia -mitalilla 2012.
Niin muusikoiden kuin yleisön keskuudessa John Storgårdsia kutsutaan usein Jontteksi. Hän asuu suuren osan vuodesta vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Rovaniemellä. Aktiiviseksi penkkiurheilijaksi tunnustautuva Jontte seuraa erityisen tarkasti jalkapalloa, kun hän ei ole hakemassa vastapainoa suurkaupunkien hälinään ja konserttielämän kiireisiin Lapin erämaissa tai Suomenlahden saaristossa.


Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 op. 25 ”Klassinen”

Vuosi 1917 oli Prokofjevin uran tuotteliaimpia ja laadullisesti onnistuneimpia. Pianosarja Visions Fugitives ja ensimmäinen viulukonsertto jo enteilivät Prokofjevin pehmenemistä, mutta vasta ensimmäinen sinfonia merkitsi varsinaista siirtymistä 1700-luvun estetiikkaan.
Sinfonian täysin käänteentekevää tyyliä selittänee paitsi Prokofjevin opiskeluaikainen hurahtaminen Haydniin, myös se, että hän kokeili nyt ensimmäistä kertaa säveltämistä poissa pianon äärestä. Sinfonian lisänimi ”Klassinen” on säveltäjän itse antama.
Prokofjevin Klassinen sinfonia on yksi ensimmäisistä uusklassisista teoksista. Muoto ja tyyli voivat aluksi harhauttaa kuulijan aikamatkalle, mutta 1900-lukulainen musiikkikäsitys ja säveltäjän sormenjälki eivät sittenkään jää piiloon.

W.A. Mozart: Viulukonsertto nro 4 D-duuri
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) vietti lapsuutensa Euroopan hoveja kiertävänä musikanttina, joka ihastutti ja hämmästytti siniverisiä piano- ja viulutempuillaan. Isänsä Leopoldin viulukonsertoilla hän loi mainetta pikkupoika-virtuoosina, ja jo teini-ikäisenä Mozart kiinnitettiin Salzburgin arkkipiispa Colloredon hoviorkesterin konserttimestariksi.
Klassismin huippuvuosina 1700-luvun lopuilla viulukonsertto ei ollut yhtä kovassa huudossa kuin edellisten sukupolvien Vivaldin ja Tartinin aikaan. Vasta 1800-luvulla Beethovenin ja Paganinin myötä viulu koki uuden tulemisen konsertoivana soittimena. Kaikki Mozartin viisi viulukonserttoa ovat vuodelta 1775, ja ne on todennäköisesti sävelletty jollekin hoviorkesterin viulisteista. Tiettävästi Mozart ei koskenut niihin virkavuosinaan. Lähdettyään Salzburgista myös Mozart keskittyi lähinnä pianokonserttoihin eikä palannut viulun pariin.
Viulukonsertto nro 4 D-duurissa on oppikirjaesimerkki Mozartin tavasta taivutella pienistä ja vaatimattoman oloisista puroista loistokkaasti kimaltelevia jokia. Konsertossa barokkimaiset, italialaiset, saksalaiset ja oopperalliset elementit yhdistyvät luonnolliseksi tyylien risteyskohdaksi, jolla Mozart muistuttaa kokemuksistaan Euroopan aatelisten suosikki-ihmelapsena.

Carl Nielsen: sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia”
Antiikin Kreikassa syntyneen näkemyksen mukaan jokaisella ihmisellä on vallitsevana piirteenä joko sangviininen, koleerinen, melankolinen tai flegmaattinen temperamentti, joka määräytyi suonissa virtaavien perusnesteiden suhteesta. Tätä humoraaliopillista näkemystä hyödynnettiin myös lääketieteessä; nestehäiriön sattuessa ihminen sairastui ja tasapainon palauttamiseksi käytettiin mm. suoneniskentää, kuppaamista ja oksennuttamista.
Länsimaiselle koululääketieteelle humoraalioppi merkitsee lähinnä vanhentunutta teoriaa, mutta musiikkitieteelle se on tarjonnut ainakin yhden kuolemattoman teoksen, Carl Nielsenin (1865–1931) toisen sinfonian (1902). Nielsenin kuudesta sinfoniasta kolmella on selvä ohjelmallinen sepite nimeä myöten, ja etenkin toisessa sinfoniassaan hän vetää paksut yhtäläisyysmerkit maalaustaiteen ja musiikin välille.
Sinfonia sai alkunsa själlantilaisessa kapakassa, johon Nielsen yhdessä vaimonsa ja tovereidensa kanssa oli kokoontunut. Seurue laski leikkiä kapakan seinällä roikkuneesta taulusta pitkin iltaa niin perusteellisesti, että taulun sanoma ei jättänyt säveltäjää rauhaan kotiin päästyäänkään. Niin hän ryhtyi työhön säveltääkseen ihmisen neljää temperamenttia esittäneen taulun kuvituksen tarkkaan määriteltyjen luonnetyyppien sävyttämäksi sinfoniaksi. Musiikintutkija Fred Kirshnitiä mukaillen: taide jäljittelee elämää jäljittelevää taidetta.

Yhdenlainen soittolista konsertin teoksista, olkaa hyvät:

Kolofonioprofessori ja pilailevat soittotoverit

Entree-biljett_populära_konserten (16)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 5

Tulen nyt siihen paksuun orkesteriherraan, josta ohimennen olen maininnut. Kuvailkaa itsellenne lyhyttä, tanakkatekoista miestä. Sehän on hyvin helppoa. Tämän leveäharteisen miehen kasvot ovat pingoittuneen näköiset, ne ovat aivan pyöreät ja melkein alati punaset. Hän on hyvin vilkasliikkeinen, käyttää sankasilmälaseja, joiden takaa hänen levottoman näköiset silmät sanoisinko julkeasti tirkistävät. Tässä hätäinen kuva järjestysmiehestämme. 

Järjestysmiehen tehtäviin kuului: kirjoittaa harjoituspaikalla pienelle taululle harjoitusten, konserttien y.m. kuten teatteriesitysten – joissa orkesteri avusti – alkamisajat, järjestää soittotehtävät vuoroin kullekin. Teattereissa esim. avusti vain osa orkesteria. Milloin tarvittiin musiikkia sekä Suomalaiseen että Ruotsalaiseen teatteriin samana iltana, oli toinen puoli orkesteria mukana edellisessä, toinen puoli jälkimmäisessä – järjestysmiehen määräyksiä oli seurattava ja oikeamielisyyttä hän koetti noudattaa. Jokainen halusi kuitenkin vetäytyä syrjään soittamisesta sanoaksemme ulkopuolella varsinaisten konserttiesitysten, sillä sellainen oli ikävää. Alituista kahnausta oli tämän vuoksi sekä järjestysmiehen että jäsenten välillä, mikä usein purkautui kiivaisiin sanoihin järjestysmiehen naaman punoittaessa entistäänkin punaisempana. Mutta hänelle jäi tavallisesti viimeinen sana. – Milloin minkäkinlaisissa tilaisuuksissa saimme soittaa. Eräänä sunnuntaina mm. olin mukana hautajaistilaisuudessa kirkossa, kello 2 päivällä kansankonsertissa ja illemmalla jonkun tunnin Ruotisalaisessa teatterissa jatkaakseni sitten illalla helppotajuisessa konsertissa. Sunnuntait olivat työteliäimmät päivät tavallisimmin.

Järjestysmies nautti nähtävästi kapellimestarin luottamusta, oli hänelle tähdellinen henkilö. Hänen välityksellään tehtiin sopimukset ulkolaisten soittoniekkain kanssa joko sesonkiajaksi tahi pitemmäksikin. Orkesterissa hoiti hän useiden saksalaisten tapaan, kahta eri soittokonetta: hän oli rutiinin omaava toisen viulun soittaja ja samalla toinen trumpetin puhaltaja. Milloin niin tarvittiin siirtyi hän vuoroin toisesta soittokoneesta toiseen. Tällöin hän asetti soittimensa rahille, jolla istui, siksi aikaa kun toista ääntänsä hoiteli: Hänen ”virallinen” mahtavuutensa, joksi nimittäisin hänen ikään kuin silmille lentävää esiintymistään, ei vaikuttanut suinkaan miellyttävältä meistä suomalaisista. Emme voineet sellaista sietää. Epäilimme myös että hän panetteli suomalaisia kapellimestarillemme. – Eräs toinen viulu, aika vekkuli puheissaan ja hieman käytöksessäänkin, ei malttanut olla irvistelemättä järjestysmiehellemme. Viimemainittu oli hänen vierustoverinsa, he olivat n.s. telinekumppanit. Kun saksalainen poistui trumpettinsa ääreen asettaen viulun istuinpaikallensa, väänsi tämä vekkuli viulun ylintä kieltä rahtusen matalammalle. Järjestysmies palatessaan paikallensa huomasi viulun olevan epävireessä. Kolttosen uudistuessa hän ihmetteli mikä oli viululle tullut, kun se ei enää pitänyt virettään. Vekkulitoveri kaikessa totuudessaan myös oli ihmettelivään, me muut nauroimme partaamme, tahi paremminkin viiksiimme.

Mutta yhden hyvän puolen tässä miehessä oivalsin, josta olin oppiakseni, ja se oli hänen orkesterirutiininsa. Ja tämähän oli tuiki tärkeätä orkesterimuusikolle. Muistan sen harjoituksen, kun ensimmäisen kerran mukana orkesterissa soitin, istuen järjestysmiehen vieressä. Aloitettiin jollakin meluavalla, nopeatahtisella uvertyyrillä. Taisi olla alkusoitto oopperan Ruslan ja Ludmila, Glinkan säveltämä. Etyydien ja skaalojen kimpussa vuosikaudet ahertanut ja yksipuolisesti vain näihin pureutunut ei voi aavistaakkaan, miten vaikeata alussa on yhteissoittoon perehtyminen. Kaikki kuulostaa täydelliseltä kaaokselta, jossa eri osat melkein kilvan pyrkivät toisiaan sumentamaan. Et voi saada otetta mistään, kun tahti ja rytmi useasti vaihtelevat ja etyydeihin sekä skaaloihin jäykistyneet sormesi ja käsivartesi eivät vielä kykene yhdistämään kaikkea niistä hankkimaasi hyötyä. Juuri tässä tarvitaan ns. orkesterirutiinia. – Saksalainen rinnallani kävi täydellä höyryllä. Hän kiskoi käyrän pituudelta. Hänen jalkateränsä olivat kietoutuneet rahin etujalkojen taakse, ikään kuin hänen soittopontensa niistä saisi tukea. Viulu oli tiukasti leuan alla, pää kallellansa tavallista enemmän ja naama punotti kuin kukolla. Silmälasit tuijottivat osaksi nuotteihin, toiseksi kapellimestariin. Eräänlainen lystikäs kuva hänestä tässä tilanteessa väikkyi mielessäni: maan tiellä puskeva sonni, sen katseen ilme ja ruumiin kimmoisa voimanponnistus voiton hurmiossa, hetkellä, työntäessään vastustajansa tienojaan.

Hänen soittotapansa ja rutiininsa otin ohjeekseni. Jonkun ajan kuluttua olin jo niin pitkällä, että pienenä sonnina osasin puskea minäkin. Ja yhä kehityin tätä tukevaa orkesterisoittajaa seuratessani. Kiskoin jo käyrälläni rohkeasti ylös ja alas niin kuin hänkin.– Vähäisin väliajoin toverini kaivoi taskustansa kolofoniota (hartsia), iski sitä käyrän jouhiin ja tarttui jälleen soittovauhtiinsa. Nimitin häntä tovereilleni kolofonioprofessoriksi, ja kyllä hän pihkaa ahkerasti käytti soittonsa tehostamiseksi.