Kolofonioprofessori ja pilailevat soittotoverit

Entree-biljett_populära_konserten (16)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 5

Tulen nyt siihen paksuun orkesteriherraan, josta ohimennen olen maininnut. Kuvailkaa itsellenne lyhyttä, tanakkatekoista miestä. Sehän on hyvin helppoa. Tämän leveäharteisen miehen kasvot ovat pingoittuneen näköiset, ne ovat aivan pyöreät ja melkein alati punaset. Hän on hyvin vilkasliikkeinen, käyttää sankasilmälaseja, joiden takaa hänen levottoman näköiset silmät sanoisinko julkeasti tirkistävät. Tässä hätäinen kuva järjestysmiehestämme. 

Järjestysmiehen tehtäviin kuului: kirjoittaa harjoituspaikalla pienelle taululle harjoitusten, konserttien y.m. kuten teatteriesitysten – joissa orkesteri avusti – alkamisajat, järjestää soittotehtävät vuoroin kullekin. Teattereissa esim. avusti vain osa orkesteria. Milloin tarvittiin musiikkia sekä Suomalaiseen että Ruotsalaiseen teatteriin samana iltana, oli toinen puoli orkesteria mukana edellisessä, toinen puoli jälkimmäisessä – järjestysmiehen määräyksiä oli seurattava ja oikeamielisyyttä hän koetti noudattaa. Jokainen halusi kuitenkin vetäytyä syrjään soittamisesta sanoaksemme ulkopuolella varsinaisten konserttiesitysten, sillä sellainen oli ikävää. Alituista kahnausta oli tämän vuoksi sekä järjestysmiehen että jäsenten välillä, mikä usein purkautui kiivaisiin sanoihin järjestysmiehen naaman punoittaessa entistäänkin punaisempana. Mutta hänelle jäi tavallisesti viimeinen sana. – Milloin minkäkinlaisissa tilaisuuksissa saimme soittaa. Eräänä sunnuntaina mm. olin mukana hautajaistilaisuudessa kirkossa, kello 2 päivällä kansankonsertissa ja illemmalla jonkun tunnin Ruotisalaisessa teatterissa jatkaakseni sitten illalla helppotajuisessa konsertissa. Sunnuntait olivat työteliäimmät päivät tavallisimmin.

Järjestysmies nautti nähtävästi kapellimestarin luottamusta, oli hänelle tähdellinen henkilö. Hänen välityksellään tehtiin sopimukset ulkolaisten soittoniekkain kanssa joko sesonkiajaksi tahi pitemmäksikin. Orkesterissa hoiti hän useiden saksalaisten tapaan, kahta eri soittokonetta: hän oli rutiinin omaava toisen viulun soittaja ja samalla toinen trumpetin puhaltaja. Milloin niin tarvittiin siirtyi hän vuoroin toisesta soittokoneesta toiseen. Tällöin hän asetti soittimensa rahille, jolla istui, siksi aikaa kun toista ääntänsä hoiteli: Hänen ”virallinen” mahtavuutensa, joksi nimittäisin hänen ikään kuin silmille lentävää esiintymistään, ei vaikuttanut suinkaan miellyttävältä meistä suomalaisista. Emme voineet sellaista sietää. Epäilimme myös että hän panetteli suomalaisia kapellimestarillemme. – Eräs toinen viulu, aika vekkuli puheissaan ja hieman käytöksessäänkin, ei malttanut olla irvistelemättä järjestysmiehellemme. Viimemainittu oli hänen vierustoverinsa, he olivat n.s. telinekumppanit. Kun saksalainen poistui trumpettinsa ääreen asettaen viulun istuinpaikallensa, väänsi tämä vekkuli viulun ylintä kieltä rahtusen matalammalle. Järjestysmies palatessaan paikallensa huomasi viulun olevan epävireessä. Kolttosen uudistuessa hän ihmetteli mikä oli viululle tullut, kun se ei enää pitänyt virettään. Vekkulitoveri kaikessa totuudessaan myös oli ihmettelivään, me muut nauroimme partaamme, tahi paremminkin viiksiimme.

Mutta yhden hyvän puolen tässä miehessä oivalsin, josta olin oppiakseni, ja se oli hänen orkesterirutiininsa. Ja tämähän oli tuiki tärkeätä orkesterimuusikolle. Muistan sen harjoituksen, kun ensimmäisen kerran mukana orkesterissa soitin, istuen järjestysmiehen vieressä. Aloitettiin jollakin meluavalla, nopeatahtisella uvertyyrillä. Taisi olla alkusoitto oopperan Ruslan ja Ludmila, Glinkan säveltämä. Etyydien ja skaalojen kimpussa vuosikaudet ahertanut ja yksipuolisesti vain näihin pureutunut ei voi aavistaakkaan, miten vaikeata alussa on yhteissoittoon perehtyminen. Kaikki kuulostaa täydelliseltä kaaokselta, jossa eri osat melkein kilvan pyrkivät toisiaan sumentamaan. Et voi saada otetta mistään, kun tahti ja rytmi useasti vaihtelevat ja etyydeihin sekä skaaloihin jäykistyneet sormesi ja käsivartesi eivät vielä kykene yhdistämään kaikkea niistä hankkimaasi hyötyä. Juuri tässä tarvitaan ns. orkesterirutiinia. – Saksalainen rinnallani kävi täydellä höyryllä. Hän kiskoi käyrän pituudelta. Hänen jalkateränsä olivat kietoutuneet rahin etujalkojen taakse, ikään kuin hänen soittopontensa niistä saisi tukea. Viulu oli tiukasti leuan alla, pää kallellansa tavallista enemmän ja naama punotti kuin kukolla. Silmälasit tuijottivat osaksi nuotteihin, toiseksi kapellimestariin. Eräänlainen lystikäs kuva hänestä tässä tilanteessa väikkyi mielessäni: maan tiellä puskeva sonni, sen katseen ilme ja ruumiin kimmoisa voimanponnistus voiton hurmiossa, hetkellä, työntäessään vastustajansa tienojaan.

Hänen soittotapansa ja rutiininsa otin ohjeekseni. Jonkun ajan kuluttua olin jo niin pitkällä, että pienenä sonnina osasin puskea minäkin. Ja yhä kehityin tätä tukevaa orkesterisoittajaa seuratessani. Kiskoin jo käyrälläni rohkeasti ylös ja alas niin kuin hänkin.– Vähäisin väliajoin toverini kaivoi taskustansa kolofoniota (hartsia), iski sitä käyrän jouhiin ja tarttui jälleen soittovauhtiinsa. Nimitin häntä tovereilleni kolofonioprofessoriksi, ja kyllä hän pihkaa ahkerasti käytti soittonsa tehostamiseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s