Vahtimestari Malkki ja kielilystikkyys

Entree-biljett_populära_konserten (13)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 6

Orkesterimme vahtimestari oli myös erikoinen lajiansa. Hän on jo manan majoille muuttanut, kuten arvelen käyneen järjestysmiehellemmekin, hänestä en myöhemmin ole mitään kuullut. Kauan sitten kerrottiin hänen matkustaneen kotimaahansa.
Malkki oli orkesterin vahtimestarin nimi ja useimmat vanhemmat pääkaupunkilaiset hänet kylläkin muistavat. Hän oli lyhyenläntä, isoluinen mies, laihanpuoleinen ja kalpeahko. Aina itsetietoisen näköinen ja esiintyen kainostelematta, olipa edessä millainen henkilö tahansa; kapellimestarikin. Vanhana pääkaupunkilaisena ”molskasi” hän vähän ruotsiakin. Mutta eipä Malkki siekaillut yrittäessään saksaakin puhua, kun orkesterissa oli useita tämän maan kansalaisia. Sekaan pujahti niin ruotsin kuin saksankielessäkin joukko suomalaisia sanoja, jotka muodostivat hänen lausumansa ajatukset lystikkääksi sekasotkuksi. Vahtimestarin vaimo oli kotoisin ruotsalaiselta seudulta ja puhui näin ollen sujuvammin kotipuolensa kieltä. Arvatenkin Malkki oli vaimoltaan oppinut sen verran ruotsia, kuin hän hätävaroen tarvitsi. Kerran kuulin hänen aviosiipaltansa kysyvän: ”Hör tu kumma, har tu må pengar?”. Tavallinen, eikä ollenkaan ihmeteltävä kompa pehmeistä kerakkeita käytettäessä. Niinikään äystäisi hän kerran vihapäissään: ”Va h–te va te nu? Ja har raapa me vingen” y.m.s.
Muistanpa erään soittotunnin, ulkolaisen solistin neuvoessa minulle oikeata käyrän kuljettamista, kun Malkki astui huoneeseemme kysyäksensä puhelimessa kirjapainosta, olivatko ohjelmalehtiset illan helppotajuista konserttia varten jo valmiit. Tämä kysymys ruotsiksi – olisivathan kai kirjapainossa ymmärtäneet sen suomeksikin – oli kielellisesti niin lystikäs ettei ruotsinkieltä täysin taitamaton opettajanikaan voinut välttää naurunpurskahdustaan. Malkki kysyi: ”Va porokraamme väärti jo?”. Lystikkäin paikka tässä kysymyksessä oli tuo suomalainen sana ”jo”.
Pariisin matkallamme vahtimestari kaikissa pysähdyspaikoissamme huolettomana hääräsi soittokoneidemme kanssa muiden vahtimestarien häntä avustaessa – ja selviytyi ”kielellisesti” kaikkialla. Pariisissa kysyin häneltä miten se on mahdollista. Ylimielinen hymähdys oli Malkin vastaus.
Hän oli joka tapauksessa toimelias ja tunnontarkka velvollisuuksiensa täyttäjä. Hänen kielilystikkyytensä ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaansa kansalaisena. Malkki oli oikea suomalainen mieleltään ja tavoiltaan ja monta hyvää ja hauskaa muistoa on hänestä jälellä silloisten orkesterin jäsenten keskuudessa.
Puolestani lausun: kepeät mullat hänen haudallansa.