Amsterdam ja kummallinen parturikäynti

KO_1900_Hollanti(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 13

Aamulla olimme Amsterdamissa. Matkalla Hollannissa lukuisat tuulimyllyt ja tällä kaupungin läpi risteilevät kanavat huomiotamme herättivät. Amsterdam on rakennettu tasangolle. Sellainenhan koko Hollanti on. – Hotelli, johon majoituin, oli nimeltään Mille Colonnes. Konserttiyleisöä oli kylläkin, vaikkakaan ei täyttä huonetta. Mainostuksesta huolimatta tuntui siltä kuin esiintymisemme olisi ollut verrattain vierasta paikkakunnan kuulijoille. Sattui minulle täällä eräs tapaus, josta en voi olla kertomatta. Pistäysin parturissa ennen konsertin alkamista. Vuoroani odotellessa muiden parrottuneiden kanssa huomasin tietämättäni joutuneeni eräänlaiseksi katselijain kohteeksi, mikä sinänsä oli ymmärrettävää. Olin lukevinani silmäyksistä, joita minuun luotiin, kummastusta, mihin oli sekoittunut vastenmielisyyttäkin, jollei ynseyttä. Olisiko ulkomuodossani silloin ollut jotakin tähän kansallisuuteen vivahtavaa, mikä ei nyt ollut tervetullut hollantilaisille. Englanti näet parhaillaan oli sodassa buurien kanssa; viimeksimainittuhan kansallisuudeltaan olivat hollantilaisheimoa. Tästäpä nyt heidän karseutensa. Kiirehdin selittämään, etten ollut englantilainen, en kaukaista sukuakaan, vaan että olin suomalainen. Epäluuloisena kuitenkin minua tiirailtiin. Koetin valaista kansallista syntyperääni, mutta kiusakseni selittivät he nyt minulle, etteivät he sellaisesta maasta kuin Suomi mitään tietäneet. Kaiketi olin venäläinen tahi jotakin slaavilaista sukua, mahdollisesti skandinavialainen, joka viimemainittu niinikään näytti vähän tunnetulta. Harmistuneena poistuin saatuani leukani sileäksi parturista. Oliko Hollannissa todellakin näin hämärät tiedot pohjoisista maista, vai olinko vain osunut tilapäisesti sellaiseen paikkaan ja sellaiseen seuraan, jossa yleissivistyksen taso ei ollut korkealla. Niin kuin jo varhemmin mainitsin, kiinnostivat nähtävästi enimmin orkesteritoverejani suurten liikehuoneistojen näyteikkunat. Niissähän näki tavaraa jos millaista ja hinnat eivät olleet korkeat. Tupakkamiehet ihailivat Havanna sikaareja, täällä ne olivat väärentämättömiä. Mielellään nauttivat toverini niinikään erilajisia, hyviä viinejä, joita tarjoiltiin hauskoissa puutarhasiirtoloissa eli n.s. annexeissa. Annex´ista johtuu mieleeni eräs tapaus, muistaakseni Köpenhaminasta. Kerron sen vasta nyt, vaikka tapaus kuuluukin matkamme mentyyn vaiheeseen. Istuimme konserttia odottaessamme eräässä tuollaisessa annexissa, jossa pienoinen orkesteri esitti soittoa ja eräs sen solisteista, italialainen kansallisuudeltaan, laulua. Meitä oli kymmenkunta miestä eräiden pöytien ympärillä. Joimme hyviä juomia, kuka mitäkin. Laulaja esitti aarioitansa italialaisen valppaudella ja suurieleisyydellä. N.s. pitkät, etten sanoisi loputtomat fermaatithan ovat ominaisia italialaisille laulajille. Näitä ääniä he meikäläisten mielestä venyttelevät enemmän kuin olisi luvallistakaan, vaikutuksen lisäämiseksi. Tämä laulaja kenties enemmän kuin olimme varhemmin todenneet. Eräs meistä, muistaakseni sellistimme Fohström, ehdotti että kokeilisimme, miten kauan italialainen jaksaa fermaattiansa jatkaa ja mielenosoituksellisesti hänen lauluvoimaansa punnitaksemme taputtaisimme silloin käsiämme. Tuumasta toimeen. Fermaatti tuli ja voimakas käsien pauke ilmaisi yleisön ihastuksen. Italialainen piteli ääntänsä, vaan me emme hellittäneet. Kämmenemme paukkuivat tasaisessa, hellittämättömässä tahdissa kilvan fermaatin kanssa. Sellistimme silmäniskuista kiihtyi vain taputuksemme raikuvaksi mielenosoitukseksi, mutta laulajakin pitkitti vielä lujana ääntänsä. Tämä kilpailu meitä huvitti, mutta näimme kuitenkin pian, ettei se enää esittäjää huvittanut. Nauroimme nähdessämme, että fermaatti henkimeneisyyteensä vihdoin katkesi. Me olimme voittaneet. Huomasiko laulaja tämän. Arvelin hänen huomanneen, koska ei enää meidän läsnäollessamme komeillut fermaateillansa. Miksikä tällaista nimittäisin? Vaikkapa taiteilijasielujen päähänpistoksi.

Berliini ja oluiden viehätys

Berliinin_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 12

Ja sitten Berliiniin.
Majapaikkamme omituinen nimi: ”Die Vier Jahreszeiten”. Muistan nyt tässä erään tuttavani äskettäin majailleen samaisessa hotellissa Berliinissä käydessään.

Saksan kautta matkustaessamme emme tietysti voineet olla maistamatta oivallista saksalaista olutta. Vähintään me, taiteilijasielut. Saksalaisilla se kuului vanhaan totuttuun tapaan, meille se oli uutuuden yllätys. Mutta aivan suunnattomasta merkityksestä näkyi saksalaisille olevan heidän oluensa. Eihän voinut muuta johtopäätöstä tehdä kulkiessaan esim. Berliinin katuja, joissa kuvaannollisesti sanoen melkein joka toinen ovi kadulta vei oluttupaan. Tummaa olutta, vaaleata olutta. Viimeksimainittu muistutti suuresti hyvin valmistettua kaljaamme. Entäpä sitten oikea ”münchener”olut. Jollemme sitä juoneet niin emme juoneet mitään. Mitä herkullisena ja virkistävänä se helmeilikään haarikoissa. Meidän pojat siemaisivat sitä sisäänsä kilvan saksalaisten kollegojensa kanssa. Useinpa kävellessä jonkin toverin kanssa tämä aivan huomaamatta hävisi viereltäni, pujahtaen johonkin sivuamaamme oluttupaan. Varoittihan kapellimestarimme meitä ahkerasta oluen nautinnasta, sanoen juoman kuumalla ilmalla olevan vahingollista vatsalle. Mutta kun vaahtoavaa juomaa suoraan tynnyristä laskettiin ja viinuri laudalle haarikalta pyyhkäisi liijallisen kuohunnan kenpä silloin vatsaansa ajatteli. En luule, että kapellimestarimmekaan silloin sitä johtui ajattelemaan.

Berliinin_konsertti (7)
Berliinin Filharmonisen seuran suuri juhlasali. Paljon yleisöä. Soitimme nyt tuiki tärkeässä paikassa. Tunnettuahan oli tämän seuran orkesterin taiteellinen taso kautta maailman. Oli siis pantava parastansa. Emmekä jättäneetkään sitä tekemättä. Kajanus, Sibelius ja Järnefelt saivat mielestäni ansiokkaan tulkinnan. Maamme luonne, musiikillisesti kuvattuna, meidän jylhät, kauniit ja valoisat maisemamme, kansanlaulut ja –soitot, Väinölän kankaiden kajahdukset, järviemme aaltojen loiskeet. Viulut ja torvet lauloivat milloin valittavina, milloin riemuiten, puupuhaltimet joskus synkän vakavina elämyksiämme. Esitimme innostuksella ja Kajanus loi parastansa julkituodakseen oikean sanoman. Laulajattaremme Ida Ekman lauloi berliiniläisten sydämeen kotimaisia sävelmiämme. Illan konsertti onnistui ja Berliinin sanomalehtien arvostelu oli kiittävää.

Berliinin_arvostelu (3)
Yöjunassa huhkimme sitten kohti Hollantia, Amsterdam siellä määränämme. Yhä vaan kauemmaksi kotimaasta poistuimme. Matkalla yöaikaan emme nähneet mitään muuta kuin loppumattoman, suoran kiskotetun rautatien, jota myötä viiletimme pikajunan veturin raskaasti huohottaessa. Pysähdyspaikoissa saksalaiset kollegamme avasivat akkunat ja ojennetuin käsin huusivat ravintolan puolen tuon tutun saksalaisen sanonnan: ”Bier, Bier!”. Laiturilla seisoskelevat tarjoilijat, jotka valmiiksi täytettyine haarikoineen siellä ikään kuin huudon odottivat, saivat rahansa ja janoiset janonsa tyydytetyiksi. Täytetyt haarikat menivät kaupaksi siellä kuten kuten kesällä meillä rautatieasemilla marjaropeet.

Lyypekki, Hampuri ja saksalaisen alttoviulistin omituiset tavat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 11

Aino_Ackte_as_Tosca_1905Solisti Aino Ackte

Parhaillaan vietettiin Lyypekissä suurta kansajuhlaa, kun kaupunkiin saavuimme. Karnevaalikulkueita soittokunnat etunenässä näki rytmillisessä tahdissa marssimassa kaduilla. Eräät meistä, jotka virran mukana seurasivat varsinaiselle juhlapaikalle, kertoivat yllättävistä, jopa rajuistakin leikeistä siellä, sellaisesta, mihin me suomalaiset ainakaan juhlissa emme olleet tottuneet. Mutta naurua ja iloa oli kaikunut kaikkialla.
Harvalukuinen oli täällä konserttiyleisö. Lienevät kaupunkilaiset, varsinaisen musiikin lukuisat edustajat, jo siirtyneet kesäteloilleen maaseudun rauhaan. Esityksemme palkittiin kuitenkin runsailla suosionosoituksilla.
Kiertueemme seuraava viivähdyspaikka oli suuri teollisuus- ja liikekaupunki Hampuri.
Kahteen suureen hotelliin täällä majoittui soittokuntamme. Toisen nimeä en enää muista, mutta toinen, johon sijoituin, oli nimeltänsä S.t. Peterburg. Huonetoverikseni osui eräs vanhempi saksalainen alttoviulun soittaja, hyvänsävyinen, puhelias, mutta hyvin pedanttimainen herrasmies.
Muistan aamun konsertin jälkeen kun nousimme ylös makuusijoiltamme. Yöllä oli ollut ankara ukonilma – moista niin valtavaa en muista ennen missään kuulleeni – kun heräsin huonetoverini ollessa jo pukeutumishommassa. Hänen tapoihinsa kuului kylmä kylpy pyyhkeineen aamulla. Mutta kun hänen mielestään sopivaa isompaa vaatekappaletta pyyhkeeksi ei ollut saatavana, vain tavallisen kokoiset pyyhkeet, sieppasi hän vuoteestansa makuulakanan kostean ruumiinsa ympärille. Sitten heittäysi hän uudelleen peitteen päälle tilalleen muutamaksi hetkeksi. ”Vas kostet dieses”? murahti hän vain naurahtaen, kai arvellen että mitäpä tässä turhista kursailuista, kun kerran huoneesta maksetaan. Menettelisikö suomalainen tällä tavalla? Enpä luule.
Kävelimme katsellen suuren liikekaupungin elämää. Hetken istuimme P. Nikolaus –kirkon rapuilla ja söimme ostamiamme vaapukoita. Sen jälkeen menimme katsomaan merikaupungin vilkasta satamaelämää.
Olipa siinä liikettä niin vedessä kuin laiturilla. Vedenpinta kohisi aallokkona ikään kuin ankarampi myrsky sitä olisi kohennellut. Nämät aallot eivät kuitenkaan olleet tuulen nostamia, niiden harjat syntyivät yksinkertaisesti isompien ja pienempien alusten keulojen iskuista vedenpinnalla. Kiinnostavaa oli seurata sitä kiirettä ja liiketouhua mitä laivat noudattivat, Niinpä usein seuratessaan toisiansa törmäsivät ne yhteen niin että alusten kyljet jymähtivät. ”Donnerwetter” kaikui silloin tavallisesti kummastakin kulkuvälineestä saksalaiseen tapaan. Pienestä vahingosta ei kuitenkaan välitetty, vaan ahertamista jatkettiin edelleen kuumeisella kiireellä.
Hampurin konsertti meni oivallisesti kuten Lyypekinkin. Luimme lehdistä seuraavana aamuna arvostelun. Kiittävästi siinä mainittiin niinhyvin suomalaisesta musiikista kuin sen esityksestäkin. Arvostelu ei ollut pitkä, vaan ytimekäs ja asiallinen.

Nainen ja sylikoira / Oboekonsertto / Schéhérazade

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa pe 16.10. klo 19
Olli Mustonen &  Nicholas Daniel
Liput Lippupalvelusta
Kuuntele soittolista

Scheherazade_(Rimsky-Korsakov)_01_by_L._Bakst

Rodion Shtshedrin (1932-)
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Sarja baletista Nainen ja sylikoira (1986) 22’
Musik för stråkar, två oboer, två horn och celesta
Svit ur baletten Damen med hunden
Music for Strings, Two Oboes, Two Horns and Celesta
Suite from the ballet The Lady with the Lapdog

Bohuslav Martinů (1890–1959)
Oboekonsertto H. 353 (1955) 17’
Oboekonsert
Oboe Concerto
Moderato
Poco allegro
Poco andante
väliaika / paus / interval

Nikolai Rimsky-Korsakov (1844–1908)
Schéhérazade op. 35, sinfoninen sarja (1888) / symfonisk suite /symphonic suite 47’
Meri ja Sinbadin laiva (Andantino)
Prinssi Kalandarin tarina (Lento – Allegro molto)
Nuori prinssi ja prinsessa (Intermezzo: Allegro moderato)
Juhla Bagdadissa ja haaksirikko (Finale: Allegro tempestoso)

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 21.00.

Olli Mustonen
Mustosella ja Helsingin kaupunginorkesterilla on pitkä yhteinen historia. Pianosolistina Mustonen debytoi orkesterin edessä jo vuonna 1987 Okko Kamun johdolla, minkä jälkeen hän on kuulunut orkesterin vakiovieraisiin sekä pianistina että kapellimestarina. Ensimmäistä kertaa Mustonen johti HKO:ta vuonna 1998. Orkesterin residenssitaiteilijana kaudella 2012–2013 HKO esitti runsaasti Mustosen musiikkia hänen itsensä johdolla, ja hän piti myös loppuunmyydyn soolopianoillan.
Mustosen kapellimestaritaidetta on verrattu hänen yksityiskohtien kiehtovuutta korostaviin pianotulkintoihinsa. Pianistin, kapellimestarin ja säveltäjän tasapainoisesti jakautunutta kolmoisrooliaan Mustonen ei halua panna tärkeysjärjestykseen. Hän onkin todennut olevansa ensisijaisesti muusikko.

Nicholas Daniel
Britti Nicholas Daniel (s. 1962) on saanut koulutuksensa Salisburyn katedraalikoulussa, Purcell Schoolissa ja Lontoon Royal Academy of Musicissa. Danielin ura alkoi toden teolla hänen voitettuaan 18-vuotiaana BBC:n nuorten muusikoiden kilpailun, mikä avasi sitä seuranneen kilpailuvoittojen sarjan. Hän on sittemmin esiintynyt lähes kaikkien suurten brittiorkestereiden sekä mm. Alankomaiden ja Baijerin radio-orkestereiden solistina.
Danielin virtuoosinen oboenkäsittely on kannustanut lukuisia nykysäveltäjiä kirjoittamaan musiikkia varta vasten hänelle. Hän on kantaesittänyt teoksia mm. Thea Musgravelta, John Tavenerilta, Henri Dutilleux’lta ja Michael Tippettilta.
Seuraa Nicholas Danielia Twitterissä @ndanielmusic

Tekstit: Jaani Länsiö
Rodion Štšedrin: Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle (1986) on sarja musiikista balettiin Nainen ja sylikoira (1985). Baletti perustuu Anton Tšehovin kuuluisaan novelliin, jossa naimisissa oleva pankkivirkailija Gurov viettää lomaa Jaltalla. Hän ihastuu naimisissa olevaan Anna Sergejevnaan. Heillä on lyhyt suhde, joka päättyy Annan Sergejevnan palatessa Moskovaan. Mutta Gurov ei kykene unohtamaan tapaamansa naista, jolla aina oli mukanaan pieni sylikoira.
Baletti sai ensiesityksensä Moskovassa 20.11.1985. Anna Sergejevnan roolin tanssi säveltäjän vaimo Maija Plisetskaja. Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle sai kantaesityksensä Leningradissa huhtikuussa 1987 Leningradin filharmonikkojen konsertissa Fedor Glushchenkon johdolla.

Bohuslav Martinů: Oboekonsertto
Tšekkiläinen Bohuslav Martinů (1890-1959) aloitti muusikon uransa viulistina. Synnyinkylässään Poličkassa häntä pidettiin niin suurena lupauksena, että kyläläiset keräsivät kokoon rahat, joiden avulla hän saattoi aloittaa opinnot Prahan konservatoriossa. Opiskelijana Martinů oli kuitenkin surkea: viuluopinnot jäivät kesken, samoin urkuopinnot. Hän alkoi säveltää, ja osallistui myöhemmin Josef Sukin sävellystunneille. 1919 hän teki läpimurron kantaatilla. Samoihin aikoihin hän alkoi soittaa viulua Tšekin filharmonikoissa.
Oboekonsertto syntyi vuonna 1955 tšekkiläissyntyiselle, australialaiselle oboisti Jiří Tancibudekille. Teos sai kantaesityksensä Sydneyssä syksyllä 1956 Sydneyn sinfoniaorkesterin konsertissa. Orkesteria johti Hans Schmidt-Isserstedt. Tšekkoslovakiassa konsertto esitetiin ensi kertaa vuonna 1960. Musikanttisessa, kamarimusiikillisesti soitinnetussa oboekonsertossa on kolme osaa (Moderato, Poco andante, Poco allegro).

Nikolai Rimski-Korsakov: Schéhérazade, sinfoninen sarja op.35
Teos sai alkunsa talvella 1887, kun Rimski innostui Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Käännösten ansiosta kuuluisa arabialainen tarinakokoelma oli ollut länsimaalaisille tuttu ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Suurinta suosiota se sai osakseen nimenomaan 1880-luvulla, kun kaikenlainen ulko-eurooppalainen eksotiikka tuli muotiin.
Sarja valmistui syksyllä 1888 ja sai kantaesityksensä saman vuoden marraskuussa Pietarissa säveltäjän johdolla. Rimski ei arvostanut ohjelmamusiikkia, joten sarjan otsikot olivat alunperin Preludi, Balladi, Adagio ja Finaali. Vasta ystäviensä kehotuksesta hän antoi osille niiden nykyiset nimet. Otsikot eivät kuitenkaan liitty mihinkään tiettyihin tarinoihin, joten kuulijalla on täysi vapaus itse keksiä mitä musiikissa milloinkin tapahtuu. Sen Rimski tosin kertoi, että usein toistuva sooloviulumelodia edustaa sadunkertojatar Šeherazadea ja samaten usein toistuva vaskiaihe edustaa tyrannimaista sulttaania, joka tarinoita kuuntelee.
Sarjan ensimmäinen osa Meri ja Sinbadin laiva avaa edellä mainitulla vaskipurkauksella. Sooloviulu lepyttää improvisaatiomaisella aiheella, ja kohta seuraa ensimmäinen, meren keinunnan täyttämä satu. Toinen osa Prinssi Kalendar on monivaiheinen scherzo. Nuori prinssi ja nuori prinsessa on kaunis, haaveileva hidas osa. Sarjan päättää osa Juhlat Bagdadissa – Meri – Laiva murskautuu vaskiratsastajaa kantavaan kallion. Musiikki kokee monia jännittäviä vaiheita ja huipentuu ensimmäisen osan merimusiikin mahtavaan kertaukseen. Lopussa sooloviulu kiipeää korkeuksiin. Sadut on kerrottu.

Tekstit: Christian Holmqvist

Matkailun helppous ja ruokailutapojen heikkous

Kööpenhaminan_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Joukossamme oli eräs göteborgilainenkin viuluniekka, ensi viulu, pitkän huiskea mies. Hän ei ollut tilapäisesti hankittu soittaja ulkomaanmatkaa varten, vaan oli ollut Helsingin musiikkiopistossa pitemmän ajan opettajana. Iloinen, leikkisä mies, kaskujen kertoja kuten oikeat göteborgilaiset laulavine ruotsinkielineen. Maisteri Lampéniko jostakin eri syystä hänelle lienee antanut liikanimen ”Steüerman”.– Liikanimiä miehille sikisi matkalla. Eräs kotimainen sellistimme, sulkeutuneen ja ikään kuin väsähtyneen näköinen, ulkoilmeensä vuoksi oli saanut nimen ”Müde”. Steüerman, Müde, Lampén ja Sjöblom muodostivat erikoisen hupaisan nelikön, jossa syrjäinenkin hyvin viihtyi. Nähtävyyksistä kussakin eri paikassa he olivat selvillä ja täysin kultivoidusti he kaikkialla esiintyivät. He olivat seurueemme ”Feinschmecker”,
Göteborg jäi taakse matkallamme Malmöhön, jossa annoimme konsertin ei aivan täysilukuiselle yleisölle. Täällä siirrettiiin osa junaamme komealle höyrylautalle, joka välittää liikettä Malmön ja Köpenhaminan välillä.
Oli jo ilta kun astuimme tähän mielestämme omituiseen kulkuvälineeseen. Illallinen ruokasalissa oli valmis ja orkesterimme ryhtyi niin kuin tähänkin asti oli ollut laita aterioimaan ”in corpore”. Ruoka oli oivallista kuten se ylipäänsä kaikkialla Skandinaviassa oli ollut. Voileipäpöydät lämpimine ruokineen hakivat vertojansa; varsinkin matkustettaessa Itämerellä olimme tämän, niin kuin kaiketi muutkin matkailijat, ovat tulleet kokemaan. Mutta meidän ruokaileminen, mikä koskee oikeita pöytätapoja, jätti paljon toivomisen varaan. Enhän ollut nähnyt aterioidessa missään sellaista rynnistystä. Niin, miten ruokapöytään käytiin käsiksi. Se oli selvimmin sanoen kyynärpäillä tuuppimista miesten kesken, ken ensimmäisenä ennättäisi hotkaisemaan sisäänsä parhaimmat palat. Ilokseni totesin eräiden toverien kanssa, ettemme me suomalaiset suinkaan olleet etualalla tässä tungeskelussa. Johtuu mieleeni nyt jo mainitsemani järjestysmiehemme orkesterissa, joka soittaessaan ikään kuin puski päällänsä, silmät tiukkana kuten sonnilla, joka juuri on saamaisillaan vastustajansa työnnetyksi maantienojaan. Jotakin samantapaista oli tuossa tungeskelussa ruokapöydän äärellä. Näemmehän rautatieasemillamme ruokailupaikoissa kiirehtiviä matkustajia, mutta noudatetaanhan meillä kuitenkin sovinnaisia tapoja. Luulen, että monet ikään kuin salakähmäisesti vieläpä mättivät taskuunsa sellaista, mikä sinne ruokapöydältä mukavasti voitiin sijoittaa (muistanpa varhaisemman tapauksen sikaarilaatikoista, joista hetken kuluttua olivat sikaarit haihtuneet, ei savuna, vaan miesten taskuihin, eräässä orkesterikemussa). Ulkolaiset, mielestämme pyrkivät yllämainitussa suhteessa etualalle. Näin oli asianlaita meidän ruokaillessa.
Yö oli ihana lauttamatkustaessamme yli liplattelevien laineiden Köpenhaminaa kohti. Kaikkialla vilkkuivat loistomajakat ja taivaalla tuikkiva jo tähtösetkin.
Köpenhaminassa majoituimme ”Wied” –nimiseen hotelliin. Matkustimme todellakin kuin ruhtinaat tahi varakkaat. Matkatamineet ja soittokoneet seurasivat mukanamme meidän niihin koskematta muulloin kuin pukeutuessa konserttiin ja soittaessa. Me vain siirsimme maallista ruhoamme toisesta paikasta toiseen.
Konsertin annoimme Köpenhaminan Tivolissa. Sali oli täynnä ja innostus kuten ylipäätään Skandinaviassa suurenmoinen. Vaikutti kyllä hieman kuten kylpylaitoskonsertilta soittaa tällaisessa ympäristössä. Vainusinko sitä yleisössä vai miten, en tiedä. Ehkenpä suuri osa köpenhaminalaisisa otti sen sellaisena. Näin minusta tuntui, en päässyt oikeaan sinfoniseen konserttimielialaan. Tätä tunnetta täydensi vielä se, että heti konsertin päätyttyä meidän jälkeemme astuivat lavalle Tivolin orkesterin jokapäiväiset soittajat keveine ohjelmineen.

KO_PariisinTurnee_cut

Olihan Köpenhaminassa koettavaa jos nähtävääkin. Kolusin suuren historiallisen museon ja arkkipiispa Absalonin aikana perustetun tyhjän, osaksi raunioituneen linnan. Toisen klarinetin soittajan kanssa kiipesimme linnan autioita, huojuvia porraskäytäviä ylös ja alas mieliaatoksissa kaiken katoavaisuudessa. Eivät nyt täällä miekat helisseet tahi kannukset kalisseet, ei kuulunut silkkihameiden kahinaa eikä näkynyt kohteliaita kumarruksia ja kiehtovaa keimailua linnan tyhjissä suojissa.
Köpenhaminan Tivolin puisto ja puistoelämä on tutustumisen arvoinen. Jokainen Tanskan pääkaupungissa käynyt maamiehemme ja naisemme sen hyvin tietävät.
Laiva vei nyt meidät Lyypekkiin. Ennen vanhaan hansakaupunkiin tuloamme tutustuimme Tanskan rantameren jyrkkiin liitukallioihin. Olipa meillä, erämaan miehillä, matkalla paljon nähtävää ja opittavaakin, emmekä me asettaneet kynttiläämme vakan alle siinä, missä ehken joku toinen olisi sen asettanut.
”Müller” oli ensimmäinen, oikea saksalainen kaikusana, joka meidät yllätti, kun poljimme Grosse Vaterlandin tannerta, Brockmüllerin hotelli Lyypekissä, johon majoituimme.