Matkailun helppous ja ruokailutapojen heikkous

Kööpenhaminan_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Joukossamme oli eräs göteborgilainenkin viuluniekka, ensi viulu, pitkän huiskea mies. Hän ei ollut tilapäisesti hankittu soittaja ulkomaanmatkaa varten, vaan oli ollut Helsingin musiikkiopistossa pitemmän ajan opettajana. Iloinen, leikkisä mies, kaskujen kertoja kuten oikeat göteborgilaiset laulavine ruotsinkielineen. Maisteri Lampéniko jostakin eri syystä hänelle lienee antanut liikanimen ”Steüerman”.– Liikanimiä miehille sikisi matkalla. Eräs kotimainen sellistimme, sulkeutuneen ja ikään kuin väsähtyneen näköinen, ulkoilmeensä vuoksi oli saanut nimen ”Müde”. Steüerman, Müde, Lampén ja Sjöblom muodostivat erikoisen hupaisan nelikön, jossa syrjäinenkin hyvin viihtyi. Nähtävyyksistä kussakin eri paikassa he olivat selvillä ja täysin kultivoidusti he kaikkialla esiintyivät. He olivat seurueemme ”Feinschmecker”,
Göteborg jäi taakse matkallamme Malmöhön, jossa annoimme konsertin ei aivan täysilukuiselle yleisölle. Täällä siirrettiiin osa junaamme komealle höyrylautalle, joka välittää liikettä Malmön ja Köpenhaminan välillä.
Oli jo ilta kun astuimme tähän mielestämme omituiseen kulkuvälineeseen. Illallinen ruokasalissa oli valmis ja orkesterimme ryhtyi niin kuin tähänkin asti oli ollut laita aterioimaan ”in corpore”. Ruoka oli oivallista kuten se ylipäänsä kaikkialla Skandinaviassa oli ollut. Voileipäpöydät lämpimine ruokineen hakivat vertojansa; varsinkin matkustettaessa Itämerellä olimme tämän, niin kuin kaiketi muutkin matkailijat, ovat tulleet kokemaan. Mutta meidän ruokaileminen, mikä koskee oikeita pöytätapoja, jätti paljon toivomisen varaan. Enhän ollut nähnyt aterioidessa missään sellaista rynnistystä. Niin, miten ruokapöytään käytiin käsiksi. Se oli selvimmin sanoen kyynärpäillä tuuppimista miesten kesken, ken ensimmäisenä ennättäisi hotkaisemaan sisäänsä parhaimmat palat. Ilokseni totesin eräiden toverien kanssa, ettemme me suomalaiset suinkaan olleet etualalla tässä tungeskelussa. Johtuu mieleeni nyt jo mainitsemani järjestysmiehemme orkesterissa, joka soittaessaan ikään kuin puski päällänsä, silmät tiukkana kuten sonnilla, joka juuri on saamaisillaan vastustajansa työnnetyksi maantienojaan. Jotakin samantapaista oli tuossa tungeskelussa ruokapöydän äärellä. Näemmehän rautatieasemillamme ruokailupaikoissa kiirehtiviä matkustajia, mutta noudatetaanhan meillä kuitenkin sovinnaisia tapoja. Luulen, että monet ikään kuin salakähmäisesti vieläpä mättivät taskuunsa sellaista, mikä sinne ruokapöydältä mukavasti voitiin sijoittaa (muistanpa varhaisemman tapauksen sikaarilaatikoista, joista hetken kuluttua olivat sikaarit haihtuneet, ei savuna, vaan miesten taskuihin, eräässä orkesterikemussa). Ulkolaiset, mielestämme pyrkivät yllämainitussa suhteessa etualalle. Näin oli asianlaita meidän ruokaillessa.
Yö oli ihana lauttamatkustaessamme yli liplattelevien laineiden Köpenhaminaa kohti. Kaikkialla vilkkuivat loistomajakat ja taivaalla tuikkiva jo tähtösetkin.
Köpenhaminassa majoituimme ”Wied” –nimiseen hotelliin. Matkustimme todellakin kuin ruhtinaat tahi varakkaat. Matkatamineet ja soittokoneet seurasivat mukanamme meidän niihin koskematta muulloin kuin pukeutuessa konserttiin ja soittaessa. Me vain siirsimme maallista ruhoamme toisesta paikasta toiseen.
Konsertin annoimme Köpenhaminan Tivolissa. Sali oli täynnä ja innostus kuten ylipäätään Skandinaviassa suurenmoinen. Vaikutti kyllä hieman kuten kylpylaitoskonsertilta soittaa tällaisessa ympäristössä. Vainusinko sitä yleisössä vai miten, en tiedä. Ehkenpä suuri osa köpenhaminalaisisa otti sen sellaisena. Näin minusta tuntui, en päässyt oikeaan sinfoniseen konserttimielialaan. Tätä tunnetta täydensi vielä se, että heti konsertin päätyttyä meidän jälkeemme astuivat lavalle Tivolin orkesterin jokapäiväiset soittajat keveine ohjelmineen.

KO_PariisinTurnee_cut

Olihan Köpenhaminassa koettavaa jos nähtävääkin. Kolusin suuren historiallisen museon ja arkkipiispa Absalonin aikana perustetun tyhjän, osaksi raunioituneen linnan. Toisen klarinetin soittajan kanssa kiipesimme linnan autioita, huojuvia porraskäytäviä ylös ja alas mieliaatoksissa kaiken katoavaisuudessa. Eivät nyt täällä miekat helisseet tahi kannukset kalisseet, ei kuulunut silkkihameiden kahinaa eikä näkynyt kohteliaita kumarruksia ja kiehtovaa keimailua linnan tyhjissä suojissa.
Köpenhaminan Tivolin puisto ja puistoelämä on tutustumisen arvoinen. Jokainen Tanskan pääkaupungissa käynyt maamiehemme ja naisemme sen hyvin tietävät.
Laiva vei nyt meidät Lyypekkiin. Ennen vanhaan hansakaupunkiin tuloamme tutustuimme Tanskan rantameren jyrkkiin liitukallioihin. Olipa meillä, erämaan miehillä, matkalla paljon nähtävää ja opittavaakin, emmekä me asettaneet kynttiläämme vakan alle siinä, missä ehken joku toinen olisi sen asettanut.
”Müller” oli ensimmäinen, oikea saksalainen kaikusana, joka meidät yllätti, kun poljimme Grosse Vaterlandin tannerta, Brockmüllerin hotelli Lyypekissä, johon majoituimme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s