Upeileva Pariisi ja pienoiset kilpikonnat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 16

Pariisin_hotelli_web

Saavuimme Parisiin.

Oli jo ilta. Kaupunki kuhisi ihmisiä. Maailmannäyttely oli kerännyt kansaa maapallomme kaikilta kulmilta tähän sanoaksemme Europan pääkaupunkiin. Sillä sehän Parisi on.

Kipusimme korkeihin, parivaljakon vetämään vaunuihin. Sain paikan ajurin vieressä, josta mukavasti voi katsella katuliikettä ja rakennuksia vaunujen kummallakin puolen. Kaupunki upeili täydellisenä valomeressä. Boulevardilla vilkkuivat lukemattomat mainostuskilvet vaihdellen eri värein ja sisällöin. Tungos kaduilla, varsinkin tärkeimmissä liikepaikoissa oli tavaton.

Sijoutuimme kahteen eri hotelliin. ”Bretagne” oli sen nimi, jossa sai huoneen. Nyt ei matkan jatkaminen kiirehtanut. Konserttimme suuressa Trocaderon salissa näet annettaisiin vasta yhdeksän vuorokauden kuluttua, sali ei ollut varhemmin käytettävissämme.

Bretagnen hotelli, varsinkin se osa siitä, missä osa orkesteriamme oli majoittunut, näytti melkoisen autiolta. Sain hotellissa oman yksityisen huoneen. Ikäänkuin se olisi ollut jonkunmoinen kylpyhuone oli siinä vesijohto kaukaloineen. Varsin siisti se oli. Viereiseen huoneeseen oli sijoittunut pari ensi viulua, toinen heistä ennen mainitsemani göteborgilainen ”Stüerman” ja toinen eräs suomalaisiamme. Vesijohtoa käytin hyväkseni ottaen sekä öin että aamuisin silloin tällöin viileydekseni kylpyä. Lämpötila Parisissa oli tähän vuodenaikaan tavattoman korkea yölläkin saatikka sitten päivällä. Houkuttelin tähän kylpyyni Stüermaninkin ja hän mielihyvin totesi sen erinomaisuuden. ”Häärligt, stooraartad!” lauloi hänen ruotsalainen kielensä vesisuihkun seasta. Huvittavana soi se suomalaiselle korvalle.

Akkunamme antautuivat pihalle päin, laajempaan pihaneliöön. Mutta millaiseen pihaan? Meillä nämät asfaltilla tasoitetut aukeamat tavallisesti tarjoavat varsin vierastuntuisen, ikävän, jopa tunkkaisenkin nähtävän. Suuret rikkalaatikot, pölyytettävät vaatekappaleet ja sekä paremmat että huonommat lattiamatot melkein aina kohtaavat tulijaa varsinkin vanhemmissa rakennuksissa, milloin hän kadulta pujahtaa porttikäytävään. Lukuunottamatta lakaisevaa talonmiestä, kirkuvia poikasia y.m.s. kuten hevosia ajopeleineen, muutto- ja kaikenlaisine tavaroineen. Ei tunnu tervetulleelta useinpa puikkelehtia tuollaisessa matonpiiskaajain pölypilven keskitse rappukäytäväänsä.

Mutta täällä! Olivatkohan yleensä pihat Parisissa sellaisia kuin Bretagnen hotellissa. En luule. Vaan täällä ei talonmies luutineen ja lapioneen isännöinyt tahi mattomatammi antanut melkein ympäri korvia.

Piha oli vihdoinkin mainitakseni tavallansa pikku puistikko. Isot laakeripuut astioissansa pienien tarjoilupöytien ja tuolien ympäröivinä täyttivät koko neliön. Ei mitään ryskettä, pauketta tahi kirkunaa. Katsoessani ensimmäisenä aamuna alas akkunastani näin konserttimestari Sittin siellä eräiden kollegoini kanssa istuvan sikaaria poltellen ja kahvia juoden, viehättävän ranskattaren tarjoillessa ja sipisten puhellessa ihanaa kieltänsä. Enpä silloin kauan viivytellyt pukeutumisessani. Ja kehoituksestani Stüermankin sinne kiireen vilkkaan jouduttui. Pian istui puoli orkesteriamme siellä ja herttaisella mielellä nautti kahvin antimia kauniin sään ja aamu-auringon täyttäessä tämän suloisen interiörin.

Laakeripuiden juurella näin pienoisia kilpikonnia syövän. Salaatin lehdet olivat heidän pääasiallisempana ruokanaan ja näytti siltä että ne hyvin viihtyivät, sillä pienellä alueella minkä kukka-astia heille tarjosi.

Vahtimestari Malkki oli ensimmäinen, jonka poistuessani kahvipaikastamme kohtasin. Hänellä oli kuormallinen soittimiamme kadulla pihan ulkopuolella järjestettävänä ja näytti hän jollain merkillisellä tavalla neuvottelevan hotellin vahtimestarin kanssa kuorman kuljettamisesta. Kun kysyin Malkilta miten hän kielen puolesta niin hyvin selviytyy – hän näytti todellakin selviytyvän, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan ranskan kielestä – vastasi Malkki siihen entiseen tapaansa ylimielisesti hymyilemällä. Ja Stüermanille, joka samaa asiaa kysyi, pisti Malkki: ”nok koor te!”.
Pariisin hotellin vieraskirjasta löytyy tuttuja nimiä.

Pariisin_hotelli (3)

Brysselistä Ranskaan ja kielelliset ongelmat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 15

Expo_universelle_paris_1900

Komea ja hieno kaupunki, eipä muuta voi sanoa, kun näkee tämän Belgian sydämen.

Mutta täälläpä nousi tie pystyyn ainakin minulle ja niin kävi se useimmalle meille suomalaiselle. Emme suoraan sanoen osanneet ranskaa, jota Belgiassa puhutaan. ”Parlez-vous francais” sain vastaukseksi majapaikassamme ”Esperameen” hotellissa, kun tilasin saksan kielellä jotakin virkistysjuomaa kuumaani. Vastauksen antaja oli komea belgiatar.

Brysselissä olisi ollut paljon nähtävää, jos aikaa enemmän olisi riittänyt. Suunnattoman suuri Oikeuspalatsi mahtipontisuudellaan ja – pienoinen poikanen, kuvapatsas, joka viattomana toimittaa luonnollista tehtäväänsä, jäivät paikkakunnalta mieleeni. Kun viivähdimme vain päivän, niin ei siinä paljon ennätä. Täällä oli konsertissamme hyvänen huone musiikintuntevaa yleisöä. Saimme runsaasti suosionosoituksia. – Muistaakseni vielä samana iltana jätimme Brysselin ahtautuen pitkään pikajunaan, joka nyt meidät kuljetti kiertueemme viimeistä määrää Pariisia kohti.

Jo vilahtelivat ohi silmiemme Ranskan laajat viiniviljelykset. Valoisa Ranska! ei voi olla huudahtamatta, kun näkee maan luonnon ja toteaa sen korkean kulttuurin. Oli helteinen kesäpäivä, kun istuimme ummehtuneissa rautatievaunuissa, odottaen hetkeä, jolloin junakiduttamisemme päättyisi. Pysähdyimme muutamiksi minuuteiksi ennen Parisiin tuloamme eräällä asemalla. Me, tuhansien järvien lapset, jotka olemme tottuneet helteisinä uimaan ja vedessä pulikoimaan, näimme vaunujen akkunoista katsellessamme asemalla suuren vesijohtoaltaan, mikä epäilemättä oli yleinen hevosten juottopaikka. Pölyiset ja kivihiilisavun mustettamat kun olimme, kiiruhdimme kilvan kaikki altaassa peseytymään. Eräät käärivät paidanhihansa korkealle ylös hartioihin, paljastivat rintansa perinpohjaisesti huuhtoutuakseen. ”Ah! Mikä suloinen nautinto”, kuului huudahduksia. Vailla pyyheliinoja kiiruhdimme vielä vesikiehteisinä takaisin vaunuihin. Ranskalaiset katselivat kummastellen hommaamme; mitähän lienevät ajatellut. Tunsivat meissä kai barbaarit.

Matka Haagiin ja sietämätön helle

1280px-Netherlands-Scheveningen-beach-1900

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 14

Istuimme yhäkin junassa, nyt matkalla Haagiin, jonne seuraava konserttimme oli järjestetty. Rautatievaunut täällä eivät olleet meikäläisiä vaunuja. Ne olivat paloitetut eri osastoihin, joihin kuhunkin tultiin vaunun sivulta olevasta ovesta eikä kuten meillä vain yhteen yleiseen penkeillä sullottuun vaunun sisäänkäytävillä kummastakin päästä. Osastossamme, johon mahtui vain muutamia henkilöitä, istuin meidän saksalaisia. Olin joutunut ummikkoseuraan, ellen ota huomioon konserttimestari Sittiä, opettajaani, joka jo oli puolittain suomalainen; hän istui vieressäni. Sitt oli ostanut matkalla erinomaista saksalaista makkaraa ja tarjosi sitä viipaleen meille kullekin vaunussaistujalle. En ollut ”Feinschmecker” päättämään sen oivallisuudesta, mutta hyvää se oli, saksalaisten mielestä aivan erinomaista. Katselimme siinä syödessämme Hollannin luonnon puolesta yksitoikkoisia maisemia. Ne vilahtelivatkin vauhdikkaasti ohitsemme pikajunalla kulkiessamme.

Sietämätön helle, kiusallinen varsinkin meille pohjolaisille, vallitsi niin vaunuissa kuin ulkonakin. Mutta sille ei voinut mitään; täytyi vain hikoilla ja kärsiä. Ulkolaiset näkyivät olevan siihen tottuneet. Heitä ei kuumuus näyttänyt huomattavimmin vaivaavan.

Olimme Haagissa. Jo asemalta lähtiessä majapaikkaamme ensimmäisenä pistivät silmään konserttimainostuksemme kivimuurien seinämillä. Suuret, räikeästi painetut paperilevyt. Impressaariomme hoiteli asiaamme oivallisesti. Seikkaperäisesti mainostuksessa ohjelmastamme mainittiin. Ehkei se silloin ollut niin monipuolinen kuin se nykyisin voisi olla, orkesterisolisti-esitystähän sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut ohjelmassa, ellemme ota lukuun ”Huutolaistytön kehtolaulua” Kajanuksen säveltämässä ”Kesämuistoja” nimisessä kappaleessa. Ei ollut suuri Sibeliuksen viulukonsertti vielä nähnyt päivänvaloa enemmän kuin moni muukaan myöhemmin syntynyt viulutekele. Eikä olisi ollut sellaista suomalaista miestä joukossamme, joka pätevästi olisi kyennyt sen esittämään semminkin meidän matkalla ja ulkomaalaiselle yleisölle. Viulusoolon puolesta sai kuulijakunta tyytyä tähän vaatimattomaan mainitsemaani ”Huutolaistytön kehtolauluun”, jonka esitti äskettäin manalle mennyt soittajatoveri Heikki Halonen, silloin lupaavin kotimainen kykymme.

Haagissa poikkesin katsomaan kuuluisaa Scheveningenin kylpypaikkaa. Silloisen impressarion kanssa ajoimme sinne raitiovaunulla läpi tuuhean kaupungista ulkonevan puiston. Ihmiset vaunuissa tuoksuivat hyvänhajuiselle saippualle ja näyttivät pirteiltä. Kylpypaikan rannassa tilasimme venheen soutajineen, joka airoili meidät ulapalle. Kiikuimme Pohjanmeren laineilla. Se oli hurmaavaa. Raitis merituuli elvytti kuumaa ruumista. Palatessamme takaisin huomasimme raitiovaunun yleisön seuraavan uteliaina keskusteluamme, josta se ei tietysti ymmärtänyt hölyn pölyä, puhuimmehan vuoroin suomena ja ruotsia, hieman saksaakin. Kaiketi suomenkieli täällä enimmin kiinnosti vierastuntuisuudellaan. Impressariomme osasi jonkun verran suomea.

Konsertin Rotterdamissa, joka ohimennen myös oli ohjelmassamme, annoimme niinikään kesäyleisölle. Täyttä huonetta emme saaneet enemmän kuin edellisissäkään Hollannin kaupungeissa, Painuimme sitten rajan oli Belgiaan Brysseliä kohti.

Kuva: Rekonstruoitu kuva Scheveningenin rannasta (”kylpypaikasta”) vuodelta 1900.