Pariisin konsertti ja matkan päätös

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 18

Pariisin_konserttiohjelma (9)

Unohtumattomat hetket vietimme Louvren jättiläismuseossa. Päivittäinen käyntipaikkani. Taulut, kuvapatsaat ja muut taideteokset. Kenpä niitä voisi luetella; niiden paljous ja korkea taiteellinen arvo kerrassaan huikaisivat. Ja niinpä sitten koitti viimeinen konserttipäivä, kiertueemme tärkein. Soittaisimme koko maailmalle s.o. maailmannäyttelyn yleisölle, sillä sellaista kansaahan suuri kaupunki tähän aikaan oli täynnänsä.

Koettelimme orkesteriamme Trocaderon jättiläismäisessä konserttisalissa. Tämän huoneen katoksen alle mahtuisi mukavasti jokin keskikokoinen maalaiskirkkomme torneineen. Niin mahtava se on.

Näyttipä orkesterimme nyt pieneltä, huolimatta, että sen jäsenluku tapaili seitsemänkymmentä. Mutta ääneen päästyä ilmaisimme kuitenkin, että maasta se pienikin ponnistaa. Harjoitus oli lyhytaikainen.

Istuimme sitten illalla parisilaisen yleisön katseltavana ja kuunneltavana.

Laulajatar Aino Ackté, joka samoihin aikoihin vieraili Parisin suuressa oopperassa, oli hyväntahtoisesti lupautunut toiseksi solistiksi Ida Ekmanin hinnalla. Niin että täysipitoista musiikkia kaikin puolin edustimme.

Kajanus asteli johtajapaikallensa samanlaisena kuin olimme nähneet hänen siihen astelevan niin kotimaassa kuin täällä ulkomaan matkallammekin. Kenties hänen ilmeensä nyt oli jonkin verran juhlallisempi. Orkesterikin näytti välittömämmin käsittävän tilanteen tärkeyden.

Konserttiohjelmaamme en nyt tarkalleen muista, kun myöhemmin sen kadotin. Mutta suurimmat orkesterisäveltäjämme, ainoat silloiset kotimaiset luovat kykymme olivat siinä edustettuina. Muistaakseni ensimmäisenä joku Kajanuksen rapsodia. Sen esitimme kuten yhteisestä sopimuksesta oivallisesti. Ja hänen sviittinsä eli sarjansa ”Kesämuistoja” laajoine ylänkönäköaloineen, keveine scherzoineen ja alakuloisine ”huutolaistytön kehtolauluineen” vaikuttivat herkkyydellään välittömästi suurkaupunkilaisiin. ”Aino”-sinfonia suomalaisine aiheineen myös miellytti, sen huomasi kuulijakunnasta. Laulajattaremme esittivät kotimaisten säveltäjiemme tuotteita menestyksellä ja yleisö vilkkaasti palkitsi heidän tulkintansa. Armas Järnefeltin loistava sinfooninen runoelma ”Korsholma” tehosi varsinkin juhlallisella lopullansa.

Sitten tulimme Sibeliukseen. Soittaessa ”Lemminkäisen kotiinpaluuta” tuntui ikään kuin ratsastaisi vauhkolla sotaorilla. Ja teoksen kiihkeä meno, mikä varsinkin viuluniekkain käsivarren ja ranteen kestävyyttä kysyy, yrittää kappaleen loppupuolella voimanponnistukseen melkein raueta. Mutta hyvin siitä suoriusimme. ”Tuonelan joutsen” oli sen jälkeen lepoa, ja joikuva, synkkä lintu manalan vesillä masensi kuulijat syvään hartauteen.

En enää muista missä ohjelmamme kohdassa Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli. Mutta muistan hyvin sen esityksen.

Klarinetin alakuloinen sävel sen aloitti kiiriskellen verkalleen kuten vaivalloisesti kohti salin korkeutta tahi ikään kuin etsiskellen poispääsyä itsellensä jonnekin muualle valoisampaan. Ja kun se masentuneena huomasi pyrkimyksensä turhaksi ja haihtui melkeinpä olemattomiin, katkaisee orkesterin toinen viulu terävänä kaksisointuna sen häviön, reväisten samalla muutkin orkesterin soittokoneet mukaansa. Rajuina rymistivät sellot, bassot, torvet y.m. jaloon sävelkilpailuun ja Trocaderon sali kaikui ”Väinölän salin” lukemattomista soinnuista. Vienona helisi kannel kankaalla, juhlallisina kiiriskelivät viulut korkeuksissa ja kontrabassot jyrisivät syvyyksissään. Sinfonian ensi osa jo oli täydellistä juhlakulkua.

Toisen osan henkevyyttä ei voi unhoittaa ken kerran on sen kuullut. Parisin esiintymisemme jälkeen se minussa uudistettaessa aina herättää ikäänkuin kontinentaalisen mielialan. Se on suurmaailmallinen sisällöltään, vaikka huokuukin salojen äärettömyyttä.

Omintakeinen scherzo on hyväinen kuultava. Se ei sinänsä suinkaan ole pitkästyttävä. Rytmissä on jotakin hakkapeliittamaista iskevyyttä.

Ja sitten finaali; niin se finaali. Ikäänkuin voimakkaasti valittaen käyvät viulut ja sellot käsiksi klarinetin jo sinfonian alussa kuolevaan melodiaan. Nyt se ei saanut haihtua alakuloiseen mielialaansa. Sali kajahteli kun kymmenkunnat äänet yhtaikaa veteli ”unisont”. Hukkuihan tämäkin vuorostansa kohinaan ja hälinään, mikä muistutti masennettuna kieriskelevää maanalaista tulta sen etsiessä itsellensä ylöspääsyä ilmoille. Hälinästä muodosteleutui sitten uusi melodia, joka hiljaisena ja huomaamatta kuten koittava päivä pyrki kuuluvammaksi ja siitä vähitellen sinfonian loppua lähetessä paisui jättimäiseksi lauluksi.  Soitimme sen olan takaa, hartiavoimin, ikäänkuin kilvan. Ken sen parhaiten lauloi, kuka syvimmin käsitti: en voi sitä sanoa. – Esityksemme palkittiin runsain suosionosoituksin ja oli se kyllä ansaittava.

Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli mielestäni mestarin suurin merkkiteos.

Lopetan tähän.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Paluumatkalla Itämerellä yllätti meidät ankarampi tuuli, jolloin useat sairastuivat meritautiin. Mutta juhlallisella eleellä astuimme laivasta kotikaupunkimme laiturille, useimmalla hauskat muistot elämyksestä suuressa maailmassa ja vakaumus kotimaisen musiikin onnistuneesta esittämisestä.

Ja tältä viimemainitulta näkökannalta lähtienhän suomalainen musiikki ulkomailla varsinaisesti tulikin tunnetuksi.

________

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s