CARL NIELSEN 150

Ke / Wed 20.5. & to / Thu 21.5.
LIPUT LIPPUPALVELUSTA

 I & II SARJAT / SERIER / SERIES

John Storgårds
kapellimestari / dirigent / conductor

Sergey Malov
viulu / violin

Sergey Malov © Julia Wesely

Sergey Malov © Julia Wesely


Sergei Prokofjev (1891–1953)
Sinfonia nro 1 D-duuri op. 25 ”Klassinen” (1916–1917)     13’
Symfoni nr 1 D-dur “Den klassiska”
Symphony No. 1 in D Major ”Classical”

Allegro
Intermezzo. Larghetto
Gavotte. Non troppo allegro
Finale. Molto Vivace

Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791)
Viulukonsertto nro 4 D-duuri (1775)     24’
Violinkonsert nr 4 D-dur
Violin Concerto No. 4 in D Major

Allegro
Andante cantabile
Rondeau: Andante grazioso

väliaika / paus / interval

Carl Nielsen (1865–1931)
Sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia” (1901–1902)     35’
Symfoni nr 2
Symphony No. 2

Allegro collerico
Allegro comodo e flemmatico
Andante malincolico
Allegro sanguineo 

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 20.45.

Sergey Malov
Yhtä lailla viulistina kuin alttoviulistina konsertoiva venäläinen Sergey Malov (s. 1983) on musiikkiperheen kasvatti. Pietarin konservatorion legendaarisen pianoprofessori Oleg Malovin ja viulunopettaja Klara Malovan poika aloitti soittoharjoituksensa Tatjana Liberovan opissa, ja jatkoi alttoviuluopintojaan Mozarteumissa ja viulunopiskeluaan Berliinin Hanns Eisler -musiikkiakatemiassa.
Malov on yksi lähivuosien musiikkikilpailujen menestyneimmistä viulisteista. Kansainvälisiä voittoja hän on kerännyt Tokion alttoviulukilpailusta ja Vilnan Jascha Heifetz -kilpailusta 2009 sekä Aucklandin Michael Hill -viulukilpailusta ja Salzburgin Mozart-kilpailusta 2011. Ykköspalkintojen sarja alkoi jo vuonna 1996 Pietarista.
Soittokuntonsa lisäksi Malov on pitänyt hyvää huolta kehon hyvinvoinnista pelaamalla jalkapalloa, voimistelemalla ja harjoittamalla kiinalaista Qigong-menetelmää.

John Storgårds
Helsingin kaupunginorkesterin 12. ylikapellimestari John Storgårds (s. 1963) on suomalaisen muusikkokoulutuksen maineikkaimpia ja monipuolisimpia kasvatteja. Menestyksestään ja saamistaan tunnustuksista huolimatta hän vieroksuu kapellimestareihin liitettyjä neromyyttejä eikä anna itseään kutsuttavan maestroksi. Kapellimestarinakin hän näkee itsensä yhtenä muusikoista, mihin on varmasti vaikuttanut hänen pitkä uransa konserttimestarina mm. Avanti!-kamariorkesterissa ja Ruotsin radion sinfoniaorkesterissa.
Storgårdsin monipuolinen toiminta ei ole jäänyt huomioitta. Palkintokaappi on täyttynyt mm. television Venla-palkinnolla ja TV 1:n Vuoden valopilkku -kunniakirjalla 1999, Säveltaiteen Valtionpalkinnolla 2002, Cannes Classical Vuoden levy -pääpalkinnolla 2004, Svenska Kulturfondenin kulttuuripalkinnolla 2011 ja Pro Finlandia -mitalilla 2012.
Niin muusikoiden kuin yleisön keskuudessa John Storgårdsia kutsutaan usein Jontteksi. Hän asuu suuren osan vuodesta vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Rovaniemellä. Aktiiviseksi penkkiurheilijaksi tunnustautuva Jontte seuraa erityisen tarkasti jalkapalloa, kun hän ei ole hakemassa vastapainoa suurkaupunkien hälinään ja konserttielämän kiireisiin Lapin erämaissa tai Suomenlahden saaristossa.


Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 op. 25 ”Klassinen”

Vuosi 1917 oli Prokofjevin uran tuotteliaimpia ja laadullisesti onnistuneimpia. Pianosarja Visions Fugitives ja ensimmäinen viulukonsertto jo enteilivät Prokofjevin pehmenemistä, mutta vasta ensimmäinen sinfonia merkitsi varsinaista siirtymistä 1700-luvun estetiikkaan.
Sinfonian täysin käänteentekevää tyyliä selittänee paitsi Prokofjevin opiskeluaikainen hurahtaminen Haydniin, myös se, että hän kokeili nyt ensimmäistä kertaa säveltämistä poissa pianon äärestä. Sinfonian lisänimi ”Klassinen” on säveltäjän itse antama.
Prokofjevin Klassinen sinfonia on yksi ensimmäisistä uusklassisista teoksista. Muoto ja tyyli voivat aluksi harhauttaa kuulijan aikamatkalle, mutta 1900-lukulainen musiikkikäsitys ja säveltäjän sormenjälki eivät sittenkään jää piiloon.

W.A. Mozart: Viulukonsertto nro 4 D-duuri
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) vietti lapsuutensa Euroopan hoveja kiertävänä musikanttina, joka ihastutti ja hämmästytti siniverisiä piano- ja viulutempuillaan. Isänsä Leopoldin viulukonsertoilla hän loi mainetta pikkupoika-virtuoosina, ja jo teini-ikäisenä Mozart kiinnitettiin Salzburgin arkkipiispa Colloredon hoviorkesterin konserttimestariksi.
Klassismin huippuvuosina 1700-luvun lopuilla viulukonsertto ei ollut yhtä kovassa huudossa kuin edellisten sukupolvien Vivaldin ja Tartinin aikaan. Vasta 1800-luvulla Beethovenin ja Paganinin myötä viulu koki uuden tulemisen konsertoivana soittimena. Kaikki Mozartin viisi viulukonserttoa ovat vuodelta 1775, ja ne on todennäköisesti sävelletty jollekin hoviorkesterin viulisteista. Tiettävästi Mozart ei koskenut niihin virkavuosinaan. Lähdettyään Salzburgista myös Mozart keskittyi lähinnä pianokonserttoihin eikä palannut viulun pariin.
Viulukonsertto nro 4 D-duurissa on oppikirjaesimerkki Mozartin tavasta taivutella pienistä ja vaatimattoman oloisista puroista loistokkaasti kimaltelevia jokia. Konsertossa barokkimaiset, italialaiset, saksalaiset ja oopperalliset elementit yhdistyvät luonnolliseksi tyylien risteyskohdaksi, jolla Mozart muistuttaa kokemuksistaan Euroopan aatelisten suosikki-ihmelapsena.

Carl Nielsen: sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia”
Antiikin Kreikassa syntyneen näkemyksen mukaan jokaisella ihmisellä on vallitsevana piirteenä joko sangviininen, koleerinen, melankolinen tai flegmaattinen temperamentti, joka määräytyi suonissa virtaavien perusnesteiden suhteesta. Tätä humoraaliopillista näkemystä hyödynnettiin myös lääketieteessä; nestehäiriön sattuessa ihminen sairastui ja tasapainon palauttamiseksi käytettiin mm. suoneniskentää, kuppaamista ja oksennuttamista.
Länsimaiselle koululääketieteelle humoraalioppi merkitsee lähinnä vanhentunutta teoriaa, mutta musiikkitieteelle se on tarjonnut ainakin yhden kuolemattoman teoksen, Carl Nielsenin (1865–1931) toisen sinfonian (1902). Nielsenin kuudesta sinfoniasta kolmella on selvä ohjelmallinen sepite nimeä myöten, ja etenkin toisessa sinfoniassaan hän vetää paksut yhtäläisyysmerkit maalaustaiteen ja musiikin välille.
Sinfonia sai alkunsa själlantilaisessa kapakassa, johon Nielsen yhdessä vaimonsa ja tovereidensa kanssa oli kokoontunut. Seurue laski leikkiä kapakan seinällä roikkuneesta taulusta pitkin iltaa niin perusteellisesti, että taulun sanoma ei jättänyt säveltäjää rauhaan kotiin päästyäänkään. Niin hän ryhtyi työhön säveltääkseen ihmisen neljää temperamenttia esittäneen taulun kuvituksen tarkkaan määriteltyjen luonnetyyppien sävyttämäksi sinfoniaksi. Musiikintutkija Fred Kirshnitiä mukaillen: taide jäljittelee elämää jäljittelevää taidetta.

Yhdenlainen soittolista konsertin teoksista, olkaa hyvät:

Mozartin viimeiset sinfoniat

MOZART X 3

To 9.4.2015 klo 19 Musiikkitalo
Markus Stenz, johtaja

Liput Lippupalvelusta
KATSO SUORA LÄHETYS MUSIIKKITALOSTA

klo 18.30 Ennakkoluulijat

Musiikkitoimittaja Jaani Länsiö, säveltäjä Pasi Lyytikäinen ja Mozart-tutkija Antti Vihinen keskustelevat illan ohjelmasta Musiikkitalon lämpiössä ja verkkolähetyksessä.

III_15_Markus_Stenz_photo_Joseph MolinaKuva: Joseph Molina

Markus Stenz

Kun saksalainen Markus Stenz (s. 1965) johti Helsingin kaupunginorkesteria viimeksi vuonna 1994, hän oli päättämässä vuonna 1989 alkanutta kauttaan Montepulcianon festivaalin taiteellisena johtajana. Stenz oli jo ehtinyt profiloitua nykyoopperan ja erityisesti Hans Werner Henzen teosten tulkitsijana debytoituaan Elegie für junge Liebende -oopperan kapellimestarina Venetsian La Fenicessä. Stenz antaakin kunnian kansainvälisen uransa alusta Henzelle, jonka kutsusta hän johti myös Das verratene Meer -oopperan kantaesityksen Berliinin saksalaisessa oopperassa. Vuonna 2002 Stenz nimitettiin Kölnin Gürzenich-orkesterin ylikapellimestariksi. Orkesterin johdosta ja Kölnin kaupungin musiikkipäällikön tittelistä hän luopui kesällä 2014. Vuodesta 2010 lähtien Stenz on toiminut Alankomaissa Radion filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina, ja syksyllä 2015 hän aloittaa Baltimoren sinfoniaorkesterin päävierailijana.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat nro 39, 40 ja 41 ”Jupiter”

Vuoden 1788 kesällä Mozartin kynä sylki nuotteja järjestykseen hurjalla vauhdilla ja laadusta tinkimättä. Muutaman kuukauden aikana syntyi pari pianosonaattia, pianotrio, muunnelmateos, lauluja sekä kaiken kruununa kolme sinfoniaa, jotka jäisivät hänen viimeisikseen. Säveltäjän kiusallisen rahatilanteen sekä kolmen viimeisen sinfonian historiallisen merkittävyyden huomioon ottaen on omituista, että teosten synnystä ei osata kertoa mitään arvailua ja ajankohtaa tarkempaa. Yleensä niin tarkka Mozartin kirjanpito ei paljasta, kenelle, minne ja mitä varten sinfoniat on sävelletty. On arveltu, että hän Joseph Haydnin tavoin olisi valmistellut matkaa Englantiin, jossa olisi odottanut uusi ja innokas, sinfoniannälkäinen ja maksukykyinen yleisö. Matkaa ei kuitenkaan tullut, eikä kirjeistä tai konserttiohjelmista selviä, että sinfonioita olisi edes esitetty säveltäjän elinaikana. Ehkä Mozart halusi koetella ja venytellä sinfonista muotoa vailla miellyttämisen painetta tai pelkoa teoskokonaisuuksia silponeesta konserttikäytännöstä. Sinfonioiden osat kun saatettiin surutta ripotella sinne tänne täyttämään konsertti-illan aukkoja aarioiden ja soolonumeroiden väliin. Jokainen kolmesta viimeisestä sinfoniasta on yhtenäinen ja osistaan erottamaton kokonaisuus. Esimerkiksi Jupiter-sinfonian finaali tuskin tekisi samanlaista vaikutusta, ellei sen tunnistettavaa teemaa olisi syötetty kuulijoiden (piilo)muistiin jo menuetissa. Kuuluivatpa sinfoniat yhteen tai eivät, niiden esittäminen yhden illan aikana avartaa kerralla Mozartin ehtymättömän nerouden rikastamaa teosmuotoa, joka merkitsee koko 1700-luvun saksankielisen maailman musiikillista huipentumaa.

Soittolista konsertin teoksista Alan Gilbertin johtaman New Yorkin filharmonikkojen esittämänä.
spotify:user:helsinkiphilharmonic:playlist:2RlBmChJSb9VpJNTkQv2t9