Kapellimestari Kajanus ja satiirilliset välikohtaukset

Kajanus

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 4

Mitäpä muuta kertoisinkaan kapellimestaristamme. Mainitsin hänet leikilliseksi, mutta myös satiirilliseksi henkilöksi. Kerran hänen satiirinsa aiheutti pienemmän välikohtauksen orkesterin harjoituksissa. Niinpä muistan erään harpunsoittajan, vierasmaalaisen, vanhemman jo eläkkeellä olevan miehen, joka tilapäisesti oli kiinnitetty orkesteriimme. Jostakin syystä kimpautui hän kapellimestariimme, joka tavallisuutensa mukaan otti asian huumorin kannalta. Mies ei kuitenkaan tätä huumoria käsittänyt, ehkä oli siinä höysteeksi hieman satiiriakin. Yleisen puheen sorinan vuoksi en voinut tarkemmin kuulla. Huomautan nyt eräästä seikasta, joka liittyy tähän tapahtumaan.
Kunkin eri soittokoneen nuoteissa on yhtä järjestystä noudattaen kirjaimet, mikä seikka harjoitettaessa helpottaa jonkin toistettavan paikan löytämistä. Välttääkseen kuulohäiriöitä, mikä helposti syntyy lausuttaessa usein kirjaimia B ja D tahi I ja J yhdisti johtaja kuhunkin kirjaimeen jonkin sillä alkavan sanan kuten B:hen Beethoven, D:hen sanan David. Tällä hetkellä soitettaessa olimme tulleet kirjaimeen I. Mielipiteiden vaihto johtajan ja harpunsoittajan välillä jatkui ja viimemainittu murisi tyytymättömästi ja tahdittomin sanoin minkä mitäkin, kapellimestarimme yhäkin katsoessa asiaa leikilliseltä kannalta. Letkauttaen tuota suulasta miestä läväytti Kajanus silloin I:n kohdalla sanan ”idiot”. Tämä oli liikaa harpunsoittajalle, joka lopetti soittamisensa, nousi tuoliltaan ja poistui harjoitushuoneesta. Miten asia oikeastaan päättyi, en enää muista. Mutta eiköhän tuo samainen paksu herra orkesterin järjestysmies liene asian selvitellyt molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Sillä vielä samassa harjoituksessa oli harppu mukana.
Toinen hauska muisto liittyy bassoviuluihin eli niin kuin niitä orkesterissa nimitetään kontrabassoihin. Nämät kolme suurta jurilasta orkesterin taustalla siinä. Soitimme jotakin Beethovenin sinfoniaa. Näissä kuten klassillisissa kappaleissa yleensä noudatetaan esitystä luonnehtiessa äärimmäistä varovaisuutta ja tarkkuutta. Jostakin selittämättömästä syystä ja vaikka aakkosellista merkintää noudatettiinkin eivät bassot tällä kertaa seuranneet eräässä osassa sinfonian mukana ja käsittivät näin ollen väärin toistamisen. Piti uudistaa kirjaimesta B, mutta he alkoivat kirjaimesta D. Edellisessä oli merkitty piano pianissimo ja jälkimmäisessä forte fortissimo. Seuraus oli koomillinen. Bassot jyrähtivät mahtavat huippuforten. ”Tjenare!” oli Kajanuksen leikkkisä huudahdus ja muut nauroivat mukana. Mutta sattuipa tällaisia kommelluksia muillekin soittokoneille.
Eräs huvittava tapaus vieläkin. Niinpä, odotellessamme nuottitelineiden ääressä kapellimestariamme ja kunkin soitellessa minkä mitäkin, kuka skaaloja, kuka nuoteista, niin että harjoitushuone oli lakea myöten täynnä epämääräistä musiikin sekasotkua, mikä muistutti markkinahumua, joku soittajista itseksensä aloitti jonkun yksinkertaisen kappaleen, tavallisimmin tanssin tahi tanssiryhmityksen. Useimmiten oli tällaisen musiikin alkaja joko klarinettimme tai oboen soittaja, kummatkin aika veitikoita. Esitykseen liittyi pian muitakin soittokoneineen ja kohta tälle kokoomukselle ilmestyi kapellimestarikin. Ensimmäinen pasuunan puhaltaja, pitkätukkainen hieman kalpeahko mies ymmärsi heti miten tällaista orkesteria johdetaan ja istui pian kapellimestarin tuolilla nakuttaen alkajaisiksi puikollansa nuottitelineeseen – tahi, vieläkin paremmin, vierellänsä istuvan toisen viulun soittajan päälakeen. Nakutettu ymmärsi leikin ja ryhtyi yhteissoittoon. Pitkän mustan tukkansa johtaja pyöräytti yli päänsä alas silmilleen. Heilauttaen keikailemalla tahtipuikkoaan hän aloitti ja samassa kajahti iloinen polska melkein koko orkesterin esittämänä. Bassot voimakkaasti tahdin ryhdistivät. Tapahtuihan usein tällaista. Kerrankin, soiton parhaillaan pauhatessa ja ”kapellimestarin” epätoivoisena tahtipuikollansa huitoessa tukka syvällä yli pään, soittajien parhaillaan pitkittäessä eräänlaista fermaattia, jota johtaja halusi vielä pidemmäksi, kohottautui seisoalleen tuoliltaan ja haltioituneena pudistellen koko ruumistansa, saapuikin Kajanus. Ilve silmissään hiipi hän kapellimestarin taakse juuri fermaatin huippukohdassa, tarttui miestä vyötäröitten kohdalta ja pudisteli siitä vielä ankarammin kuin johtaja puikkoansa. Bürfiilari –kapellimestarin hämmästys oli ilmeinen. Huvittava puoli käsitettiin niin kuin se piti käsitettävänkin.
Tulen vielä varsinaisen konserttikiertueemme varrella koskettelemaan kapellimestariamme Kajanusta. Jätän hänet nyt kuvatakseni orkesterimme yhteydessä vielä paria siinä toimivaa henkilöä.

Kolofonioprofessori ja pilailevat soittotoverit

Entree-biljett_populära_konserten (16)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 5

Tulen nyt siihen paksuun orkesteriherraan, josta ohimennen olen maininnut. Kuvailkaa itsellenne lyhyttä, tanakkatekoista miestä. Sehän on hyvin helppoa. Tämän leveäharteisen miehen kasvot ovat pingoittuneen näköiset, ne ovat aivan pyöreät ja melkein alati punaset. Hän on hyvin vilkasliikkeinen, käyttää sankasilmälaseja, joiden takaa hänen levottoman näköiset silmät sanoisinko julkeasti tirkistävät. Tässä hätäinen kuva järjestysmiehestämme. 

Järjestysmiehen tehtäviin kuului: kirjoittaa harjoituspaikalla pienelle taululle harjoitusten, konserttien y.m. kuten teatteriesitysten – joissa orkesteri avusti – alkamisajat, järjestää soittotehtävät vuoroin kullekin. Teattereissa esim. avusti vain osa orkesteria. Milloin tarvittiin musiikkia sekä Suomalaiseen että Ruotsalaiseen teatteriin samana iltana, oli toinen puoli orkesteria mukana edellisessä, toinen puoli jälkimmäisessä – järjestysmiehen määräyksiä oli seurattava ja oikeamielisyyttä hän koetti noudattaa. Jokainen halusi kuitenkin vetäytyä syrjään soittamisesta sanoaksemme ulkopuolella varsinaisten konserttiesitysten, sillä sellainen oli ikävää. Alituista kahnausta oli tämän vuoksi sekä järjestysmiehen että jäsenten välillä, mikä usein purkautui kiivaisiin sanoihin järjestysmiehen naaman punoittaessa entistäänkin punaisempana. Mutta hänelle jäi tavallisesti viimeinen sana. – Milloin minkäkinlaisissa tilaisuuksissa saimme soittaa. Eräänä sunnuntaina mm. olin mukana hautajaistilaisuudessa kirkossa, kello 2 päivällä kansankonsertissa ja illemmalla jonkun tunnin Ruotisalaisessa teatterissa jatkaakseni sitten illalla helppotajuisessa konsertissa. Sunnuntait olivat työteliäimmät päivät tavallisimmin.

Järjestysmies nautti nähtävästi kapellimestarin luottamusta, oli hänelle tähdellinen henkilö. Hänen välityksellään tehtiin sopimukset ulkolaisten soittoniekkain kanssa joko sesonkiajaksi tahi pitemmäksikin. Orkesterissa hoiti hän useiden saksalaisten tapaan, kahta eri soittokonetta: hän oli rutiinin omaava toisen viulun soittaja ja samalla toinen trumpetin puhaltaja. Milloin niin tarvittiin siirtyi hän vuoroin toisesta soittokoneesta toiseen. Tällöin hän asetti soittimensa rahille, jolla istui, siksi aikaa kun toista ääntänsä hoiteli: Hänen ”virallinen” mahtavuutensa, joksi nimittäisin hänen ikään kuin silmille lentävää esiintymistään, ei vaikuttanut suinkaan miellyttävältä meistä suomalaisista. Emme voineet sellaista sietää. Epäilimme myös että hän panetteli suomalaisia kapellimestarillemme. – Eräs toinen viulu, aika vekkuli puheissaan ja hieman käytöksessäänkin, ei malttanut olla irvistelemättä järjestysmiehellemme. Viimemainittu oli hänen vierustoverinsa, he olivat n.s. telinekumppanit. Kun saksalainen poistui trumpettinsa ääreen asettaen viulun istuinpaikallensa, väänsi tämä vekkuli viulun ylintä kieltä rahtusen matalammalle. Järjestysmies palatessaan paikallensa huomasi viulun olevan epävireessä. Kolttosen uudistuessa hän ihmetteli mikä oli viululle tullut, kun se ei enää pitänyt virettään. Vekkulitoveri kaikessa totuudessaan myös oli ihmettelivään, me muut nauroimme partaamme, tahi paremminkin viiksiimme.

Mutta yhden hyvän puolen tässä miehessä oivalsin, josta olin oppiakseni, ja se oli hänen orkesterirutiininsa. Ja tämähän oli tuiki tärkeätä orkesterimuusikolle. Muistan sen harjoituksen, kun ensimmäisen kerran mukana orkesterissa soitin, istuen järjestysmiehen vieressä. Aloitettiin jollakin meluavalla, nopeatahtisella uvertyyrillä. Taisi olla alkusoitto oopperan Ruslan ja Ludmila, Glinkan säveltämä. Etyydien ja skaalojen kimpussa vuosikaudet ahertanut ja yksipuolisesti vain näihin pureutunut ei voi aavistaakkaan, miten vaikeata alussa on yhteissoittoon perehtyminen. Kaikki kuulostaa täydelliseltä kaaokselta, jossa eri osat melkein kilvan pyrkivät toisiaan sumentamaan. Et voi saada otetta mistään, kun tahti ja rytmi useasti vaihtelevat ja etyydeihin sekä skaaloihin jäykistyneet sormesi ja käsivartesi eivät vielä kykene yhdistämään kaikkea niistä hankkimaasi hyötyä. Juuri tässä tarvitaan ns. orkesterirutiinia. – Saksalainen rinnallani kävi täydellä höyryllä. Hän kiskoi käyrän pituudelta. Hänen jalkateränsä olivat kietoutuneet rahin etujalkojen taakse, ikään kuin hänen soittopontensa niistä saisi tukea. Viulu oli tiukasti leuan alla, pää kallellansa tavallista enemmän ja naama punotti kuin kukolla. Silmälasit tuijottivat osaksi nuotteihin, toiseksi kapellimestariin. Eräänlainen lystikäs kuva hänestä tässä tilanteessa väikkyi mielessäni: maan tiellä puskeva sonni, sen katseen ilme ja ruumiin kimmoisa voimanponnistus voiton hurmiossa, hetkellä, työntäessään vastustajansa tienojaan.

Hänen soittotapansa ja rutiininsa otin ohjeekseni. Jonkun ajan kuluttua olin jo niin pitkällä, että pienenä sonnina osasin puskea minäkin. Ja yhä kehityin tätä tukevaa orkesterisoittajaa seuratessani. Kiskoin jo käyrälläni rohkeasti ylös ja alas niin kuin hänkin.– Vähäisin väliajoin toverini kaivoi taskustansa kolofoniota (hartsia), iski sitä käyrän jouhiin ja tarttui jälleen soittovauhtiinsa. Nimitin häntä tovereilleni kolofonioprofessoriksi, ja kyllä hän pihkaa ahkerasti käytti soittonsa tehostamiseksi.

Vahtimestari Malkki ja kielilystikkyys

Entree-biljett_populära_konserten (13)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 6

Orkesterimme vahtimestari oli myös erikoinen lajiansa. Hän on jo manan majoille muuttanut, kuten arvelen käyneen järjestysmiehellemmekin, hänestä en myöhemmin ole mitään kuullut. Kauan sitten kerrottiin hänen matkustaneen kotimaahansa.
Malkki oli orkesterin vahtimestarin nimi ja useimmat vanhemmat pääkaupunkilaiset hänet kylläkin muistavat. Hän oli lyhyenläntä, isoluinen mies, laihanpuoleinen ja kalpeahko. Aina itsetietoisen näköinen ja esiintyen kainostelematta, olipa edessä millainen henkilö tahansa; kapellimestarikin. Vanhana pääkaupunkilaisena ”molskasi” hän vähän ruotsiakin. Mutta eipä Malkki siekaillut yrittäessään saksaakin puhua, kun orkesterissa oli useita tämän maan kansalaisia. Sekaan pujahti niin ruotsin kuin saksankielessäkin joukko suomalaisia sanoja, jotka muodostivat hänen lausumansa ajatukset lystikkääksi sekasotkuksi. Vahtimestarin vaimo oli kotoisin ruotsalaiselta seudulta ja puhui näin ollen sujuvammin kotipuolensa kieltä. Arvatenkin Malkki oli vaimoltaan oppinut sen verran ruotsia, kuin hän hätävaroen tarvitsi. Kerran kuulin hänen aviosiipaltansa kysyvän: ”Hör tu kumma, har tu må pengar?”. Tavallinen, eikä ollenkaan ihmeteltävä kompa pehmeistä kerakkeita käytettäessä. Niinikään äystäisi hän kerran vihapäissään: ”Va h–te va te nu? Ja har raapa me vingen” y.m.s.
Muistanpa erään soittotunnin, ulkolaisen solistin neuvoessa minulle oikeata käyrän kuljettamista, kun Malkki astui huoneeseemme kysyäksensä puhelimessa kirjapainosta, olivatko ohjelmalehtiset illan helppotajuista konserttia varten jo valmiit. Tämä kysymys ruotsiksi – olisivathan kai kirjapainossa ymmärtäneet sen suomeksikin – oli kielellisesti niin lystikäs ettei ruotsinkieltä täysin taitamaton opettajanikaan voinut välttää naurunpurskahdustaan. Malkki kysyi: ”Va porokraamme väärti jo?”. Lystikkäin paikka tässä kysymyksessä oli tuo suomalainen sana ”jo”.
Pariisin matkallamme vahtimestari kaikissa pysähdyspaikoissamme huolettomana hääräsi soittokoneidemme kanssa muiden vahtimestarien häntä avustaessa – ja selviytyi ”kielellisesti” kaikkialla. Pariisissa kysyin häneltä miten se on mahdollista. Ylimielinen hymähdys oli Malkin vastaus.
Hän oli joka tapauksessa toimelias ja tunnontarkka velvollisuuksiensa täyttäjä. Hänen kielilystikkyytensä ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaansa kansalaisena. Malkki oli oikea suomalainen mieleltään ja tavoiltaan ja monta hyvää ja hauskaa muistoa on hänestä jälellä silloisten orkesterin jäsenten keskuudessa.
Puolestani lausun: kepeät mullat hänen haudallansa.

Huhuja kiertueesta ja unelmia matkailusta

PariisinTurneen_Kirjanpito_1900(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 7

Jo useat vuodet olin ollut mukana orkesterin toimiessa. Oli kevätpuoli v. 1900. Sesonki eli kuumimmillaan. Harjoituksia tuhkatiheään: ”Zwölf Uhr Probe tahi Elf Uhr Probe” kirjoitteli järjestysmies taululle jäsenten noudatettaviksi. Ja illalla konsertit, teatterit y.m.m. esiintymiset. Arpajaiset ja oopperatkaan eivät jääneet vaille orkesteriamme.
Silloin alkoi kierrellä huhu soittokunnassamme, että oli aikomus kesällä järjestää orkesterimme kiertue ulkomailla, päämääränään Pariisi maailmannäyttelyineen. Aluksi emme ottaneet asiaa vakavammalta kannalta. Miten tuollainen olisi mahdollista suurelle orkesterillemme, miten, varsinkin taloudellisessa merkityksessä, lyhyesti, millä varoilla matkustaisimme? Konsertteja antamalla ja näiden tuloista hankituilla varoillako? arvelimme. Tämä oli ”korkeata peliä”, kuten tavallisesti sellaisesta sanotaan. Annoimme, kuten jo mainitsin, huhulle aluksi oikean arvonsa. Mutta asia kehittyi ja kiteytyi vähitellen uskottavammaksi. Kajanus oli niin sanonut, kertoivat häntä lähinnä olevat, että matkasta tulee tosi. Taloudellinen puoli rupeaa järjestymään, varakkaat miehet, Filharmonisen orkesterin johtokunta on puuhan takana ja tukena. Asiaa oli siis viety, epävarmojen huhujen kieriessä myönteiseen ja vastaiseen suuntaan, suuressa määrin toteuttamistaan kohti: –Taloudellinen puoli oli vihdoin varmentunut sellaiseksi, että Filharmoninen orkesteri, vahvennettuna aina 70-miehiseksi jäsenluvultaan, kokonaisuudessaan lähtee Europan kiertueelle lopullisena määränään Pariisin maailmannäyttely.
Kuulimme samalla ohjelmasta. Se olisi tieteinkin puhtaasti kotimainen, käsittäen suurimpien säveltäjiemme tuotteita niin hyvin orkesterin kuin laulun muodossa. Laulujen esittäjänä seuraisi mukana tunnettu laulajatar Ida Ekman. Orkesteriohjelma käsittäisi Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin tuotantoa.
Impressariot järjestäisivät matkan ja mainostuksen. Matkaan liittyisivät vielä paitsi säveltäjä Sibeliusta, sanomalehtien puolesta maisteri Ernst Lampen ja toimittaja Sjöblom, edellinen Uuden Suomettaren ja jälkimmäinen Huvudstadsbladetin konsertti- ja matkaselostajina.
Epäilin puolestani vieläkin matkaamme, epäilin kuten orkesteritoverinikin. Enkä malttanut olla käymättä pirteän kapellimestarimme luona, kun eräät joukostamme arvelivat ennen matkalle lähtöä jonkinlaisen karsinnan orkesterissa olevan kyseenalaisen. Kajanus vastasi, että vanha kantajoukko on tietty, vaan että ensiluokkaiset solistit täytyy hankkia ulkomailta. Teknillisesti ahkeralla harjoittamisella on käytävä esityspuoleen kiinni. Hyville viuluille ja kauniille äänelle annetaan kylläkin arvo.
Asia oli siis päätetty. Kiinnostavaa oli kuulla miten orkesterin jäsenet tähän Filharmonisen seuran lopulliseen ratkaisuun suhtautuisivat.
Soittotunnillani ukko Sitt lausuili pessimistisiä käsityksiään koko matkasta. ”Pariisissa, jossa jokainen askel maksaa,” turisi hän sikaarisavunsa keskeltä ja oikoili vanhaa vartaloansa. Ei ainakaan hän näyttänyt olevan matkan puolella. Orkesterin jäsenet taas arvelivat asiasta eri tavalla. Useat heistä tekivät tavallisesti jo sesonkiaikana kesäksi sopimuksen jonkun ulkolaisen orkesterin kanssa. Kesäaikana ei näet orkesterimme ollenkaan toiminut; sesonki meillä loppui toukokuu ensimmäisenä alkaakseen uudelleen lokakuun ensimmäisenä päivänä. Viisi kuuakutta siis olimme vapaina. Joissakin Itämeren maakuntain suurissa kylpylaitosten orkestereissa, vieläpä kauempanakin useat jäsenemme silloin toimivat. Orkesterin kiertue riisti niin muodoin ansiomahdollisuudet heiltä ja se ei tietysti ollut mieluista. Vanhemmat miehet lausuilivat vastenmielisyytensä koko matkaan, mutta näytti siltä, että nuoremmat mielellään olivat hankkeessa mukana. Viimemainittuihin lukeuduin ainakin puolestani minä.
Eikä ollutkin kerrassaan suuremmoista päästä tällaisenkin kotinurkissa nuohoavan kansalaisen mukavasti katselemaan suurmaailmaa. Uudistan tähän täydestä mielestäni ja vakaumuksestani sanan: mukavasti. Sillä voiko, jos ajattelen keskinkertaisen varakasta matkustajaa, hän edes noin huolettomasti lähteä matkalle kuin useat meidän orkesterimme jäsenet lähtivät. En tarkoita kaikkia, johon mainitsen poikkeukset. – Ennen kuhunkin määräpaikkaan saapumistamme oli meille varattu hotelli ruokapaikkoineen (tavallisesti asuimme kaksi huoneessa). Emmepä edes soittokoneistamme tarvinneet huolehtia, vahtimestari ne kuljetti sekä harjoituspaikkoihin että konserttitaloille. Hotellit olivat oivalliset, ruoka hyvää ja matkat vapaat. Mitäpä muuta voisi toivoakaan. Tulimme aina valmiille kukkaroamme avaamatta. Lisäänpä vielä, minkä yritin unohtaa, että matkatamineemmekin huollettiin luoksemme, kapsäkit, matkalaukut y.m.s.
Filharmonisen seuran johtokunta, etupäässä kapellimestarimme, oli näin suunnitellut ja sujuikin matkamme sitä noudattaen oivallisesti.
Intohimoisena haaveksin ulkomaankonserttikiertueestamme ja mielihyvällä sekä kiitollisuudella merkitsen matkamme sen järjestäjäin ja kustantajain ansioksi. Varmastikin oli kapellimestarillamme suurin osuus siinä, ihmetteleisinpä ellei sitä tunnustettaisi.
Mielessäni häilyi pitkin kevättä ulkomaiden nähtävyydet ihanuuksineen. Elin kokonaan kuvitelmissani ja olen elänyt niissä kauan jälkeenpäinkin. Sainhan nauttia matkasta kaukana kotirajojeni ulkopuolella ja sellaisesta matkasta, jollaista ei oma varallisuuteni silloin suinkaan olisi myöntänyt. Sen uudistuminen väikkyi sittemmin usein sieluni silmän edessä toteutumattomana ihanteena.

Jean Sibeliuksen suosikkimuusa Ida Ekman.

”Largo (Frondi tenere e belle – Ombra mai fu)”, resitatiivi ja aaria Georg Friedrich Händelin oopperan Serse (Xerxes) 1. näytöksestä Ida Ekmanin esittämänä. Äänitys on tehty Helsingissä 1904.

Ankarat harjoitukset ja uuden musiikin ponteva vastustus

kiertuekirja (3)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 8

Kesän tullen alkoivat orkesteriharjoitukset ja perinpohjaiset ne olivat. Miesluvultaan orkesterimme oli nyt komea. Etevät ulkomaiset soittoniekat istuivat solistipaikoilla. Ensimmäinen klarinetin puhaltaja oli kuuluisa ja ensimmäinen oboen soittaja muistaakseni joku sveitsiläinen professori. Sellisteinä suomalaiset Schneevoigt ja Fohström. Ensinmainittu oli jo pitemmän ajan ollut meidän vakinainen ensi sello. Viulut olivat hyvin edustettuina, muukalaisia kyllä joukossamme. Konserttimestarina eräs tsekkiläinen nimeltään Olk. Muut orkesterin soittokoneet olivat niin ikään oivallisesti sijoitetut.
Niin kuin jo mainitsin, olivat harjoitukset kiertuettamme varten ankarat, mutta hyvä siitä sitten tulikin. Vierustoverini orkesterissa, eräs entinen kapellimestari, jo vanha mies ja vuosikaudet työskennellyt orkesterimiehenä, ei erikoisesti ihastellut orkesterisoittajan ammattia eikä liijoin matkaamme. Viimemainittua hän melkeinpä ikään kuin kammoksui. ”Jos menisimme sinne klassillisella ohjelmalla, olisi se ymmärrettävämpää, mutta modernilla musiikilla. Mitäs meidän sävellyksemme ja ylipäätään tämä remuava ja sekava uudenaikainen musiikki,” lausuili hän. Ne eivät kelvanneet hänelle. Vain Beethovenia hän ikään kuin ylvästellen minulle nyökytteli päätään. ”Niin Beethoven on aina Beethoven”. Hänen korviansa tuntuivat ikään kuin särkevän Tschaikovskyn tahi jonkun muun uudemman säveltäjän räikeät soinnut. Ettei häntä kiinnostanut niiden esittäminen, sen huomasi helposti hänen soittaessa. – Samaisella vierustoverillani oli vahva taipumus ryypiskelyyn eikä ollut harva kerta se, kun hänen soittamisestaan sellaisina hetkinä ei mitään tullut. Silloin oli hän huonolla tuulella. Hän vihjaili ilkeitä letkauksia sekä muille että minulle. Kerran purki hän äreänä: ”Raavi nyt sinä, minä en näe mitään koko tästä humpuukista”. Musiikki ei ollut klassillista, siksipä huono tuuli näin sakeutui. Niinikään valitteli hän puhellessamme konserttikiertueesta: ”Mitä me sinne, onhan siellä siellä kuuluisat orkesterit? Menkööt Kajanus ja Sibelius itse. Osaavathan he siellä esittää ilman meitäkin.”
Hänen tilanteensa ymmärsin. Suuriperheinen mies ja työskenteli tukalissa taloudellisissa oloissa.

Ohjelmamme käsitti Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin sävellyksiä. Kajanuksen kummatkin rapsodiat, eräs sviitti ja ”Aino”, sinfooninen runoelma, edustivat ”häntä”. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, tämä erinomainen, valoisa ja uhkuva teos. ”Lemminkäisen kotimatka” ja ”Tuonelan joutsen” olivat konserttien päätekijät. Sitten Armas Järnefeltin ”Korsholma”. Kaikki nämät teokset harjoitettiin soittokonetta myöten tunnontarkasti, ennen kuin meidät katsottiin kypsyneiksi lähtemään maailman matkalle.

Kuka oli Georg Schnéevoigt?

Matkaan lähtö ja Tukholman konsertti

KO_1900_PariisinTurnee5(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 9

Niinpä sitten eräänä valoisana kesäpäivänä seisoimme kaikki höyrylaiva Oihonnan kannella varustettuina passeilla ja vähäisillä matkatamineillamme. Filharmoninen orkesteri, johtajansa Kajanus etupäässä, matkusti nyt siis edustamaan isänmaatansa Suomea suuressa musiikkimaailmassa.
Kieltämättä lähtö tuntui juhlalliselta ainakin tämän kirjoittajasta. – Meri henkäili kylmähkösti aavalta Kruununvuoren selältä, mutta aurinko paistoi valoisana, herättäen toiveita jostakin, mikä viehkeänä odotti tuonnempana – eksoottinen maailma. Oihonna käänsi verkalleen kaulansa selemmälle ja alkoi kyntää meren maininkeina nousevaa pintaa. Ihailimme Helsinkiämme sen vähitellen painuessa näköjäispiiristämme taivaankannen taakse. Oihannan koneet jymisivät vieden alusta Hangon kaupunkia kohti. Matkamme ensimmäinen määrä, esitystemme alkupaikka oli Tukholma.
Hangossa viivähdimme muutaman tunnin. Katsellessani laivan kannelta alas laiturille näin tuonnempana juopuneen miehen, joka kykenemättömänä tyydyttävästi hallitsemaan ruumiinsa tasapainoa, sinne ja tänne huojuili lastaavien ja purkavien laivamiesten joukossa. Tämä oli viimeisiä näkemyksiäni kotimaasta, semminkin kun en koko ulkomaan kiertueella huomannut yhtään näin julkista ja räikeätä tapausta. Ja – tahdon tämän yhteydessä lisätä – kiertueemme päätyttyä ja Helsinkiin saapuessamme oli ensimmäinen havaintoni samanlainen souteleva olio satamasillalla.
Kaskuja kertoellen ja laulellen sekä vakavampia että kevyempiä lauluja Filharmonisen orkesterin jäsenet aikaansa kuluttivat. Rekilaulutkaan eivät ”tästä” ohjelmasta puuttunut. Toverini olivat kai nähneet tarpeeksensa meren ja saaristomaisemien luontoa, koska vain vähäpätöinen osa heistä näytti niihin huomiotansa kiinnittävän. Tuntui siltä kuin useimmat ottaisivat hetken tilanteen ikään kuin joltakin ammattimaiselta kannalta.
Tukholmaan saapuessa näimme siellä laivalaiturilla eräitä maallemme tunnettuja henkilöitä kävelemässä. He olivat tulleet vastaanottamaan suomalaista orkesteria. Senaattori Leo Mechelin ja tuomari Joonas Castrén siellä heti pistihe silmiimme. Arvokkaina, mietteissään he mittailivat siltaa. Karkoitetut isänmaan tukipylväät! Olihan sortovuosien aika. Bobrikoffin diktatuuri hallitsi maatamme ja monet isänmaan uskolliset miehet poistuivat Siperiaan tai vieläkin pahempaan karttaen oman maan rajojen ulkopuolelle. – Huomattavimmat joukostamme keskustelivat kauan pakolaisten kanssa. Laituri oli täynnänsä hotellien vahtimestareita suositteluineen oleskelupaikoiksi. Hajaannuimme mikä minnekin järjestettyihin paikkoihimme. Vähäinen yhteisharjoitus akustiikkaan tutustumisen varalta oli määrätty. Koskettelimme varhemmin iltapäivälle eräitä kappaleita ohjelmassamme ja illalla oli oleva konsertti – Sirkuksessa.
Avaran salin runsaslukuinen yleisö vastaanotti orkesterimme raikuvin kättentaputuksin. Konsertillamme oli menestys. Soitimme m.m. Sibeliuksen Finlandian ja lopuksi Maamme-laulun ja Porilaisten marssin. Innostus ruotsalaisten joukossa oli valtava. Ja hyvältä tuntui meistä suomalaisista varsinkin kun tiesimme olevamme sen maan kansalaisia, missä sorto vallitsi, vieras ies tahtoi kuristaa ja nöyryyttää meitä.
Annoimme toisen konsertin Hasselbackenilla vielä lukuisammalle yleisölle ja samanlaisella menestyksellä kuin edellisessäkin.
Konserttiemme väliajalla tutustuimme kaupunkiin. Taiteilijan veri helposti kuohahtelee; myöhään illalla näin yhden jos toisenkin tovereistani korkeassa mielentilassa iloisten ruotsalaisten ja ruotsittarien kanssa. Puolestani nautin enemmän kaupungin varsinaisista nähtävyyksistä, museoista, taidekokoelmista y.m.s. Skansen niin ikään oli nähtävä ja siellä useimmat meistä kävivät.
Illalla istuimme yöjunassa matkalla Kristianiaan, nykyiseen Osloon, missä seuraavana päivänä oli oleva konserttimme.
Yömatkamme ei ollut minkäänlainen yömatka siinä merkityksessä että olisimme nukkunut. Valvoimme koko matkan, vaikka välillä nukuttikin. Eikä vaunussa ollut paikkaakaan, kuhunka päänsä kallistaisi, kun matkustajia oli muitakin kuin vain me. Eräs tovereistani, pienikokoinen ja hintelä, jonka uni väkisinkin tahtoi valtaansa, kiipesi katon rajassa olevaan matkatavaraverkkoon nukkumaan. Ahdasta hänellä siinä oli, mutta siitä huolimatta kuulimme kuitenkin pian hänen rauhallisen, syvän hengityksensä, joka todisti että mies oli saanut kiinni unen päästä. Junailija ei häntä huomannut vaunun läpi kulkiessaan. Epäilemättä hän vastakkaisessa tapauksessa olisi riistänyt makuunautinnon väsyneeltä matkustajalta, verkkohan ei ollut mikään leposohva.
Ruotsin luontoa katsellessa olimme Kölin yli kuljettuamme jo Norjan puolella. Huomattavimmin ei näiden kummankaan maan maantieteellinen sävy eronnut meidän suomalaisesta. Vain enemmän järviä näimme Suomessa. –
Tullitarkastajat rajalla olivat virallista väkeä. Liijoin syvälle eivät he kuitenkaan matkatamineihimme vajonneet. Norjalaisia matkustajia nousi pysähdyspaikoissa vaunuihin; heidän kanssaan sukeusi sitten keskustelu. Vaikeasta kansallisesta tilanteestamme hekin tiesivät, Bobrikoffista ja m.m. Heidän mielipiteensä oli, että pitäisi jälleen muodostaa jonkunlainen unioni Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Suomen välillä, joka mahtavana liittona kykenisi suojaamaan tunkeilevaa slaavilaista vastaan.

Oslon nähtävyydet ja Tivolin konsertit

Ohjelmajuliste_1900(AF)


Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Saavuimme Osloon, Norjan pääkaupunkiin. Sympaattinen vaikutus. Pääkadun Karl Johanin varrella sijaitsevaan Byen hotelliin majoituimme.
Tämä kaunis, puiston rajoittama katu on sanoisinko, kodikas ja tyynnyttävä. Sen ylimmässä päässä kohoaa mahtava kuninkaallinen linna korkealla puistoterassillaan, mistä näköala antautuu eri suunnille yli kaupungin. Erilaiset puut varjostavat katua, korkeat poppelit varsinkin ihailumme herätti. Tivoli, Oslon keskus, niiden lehvistöön peittyy. Kuninkaallinen linna ei silloin vielä ollut kuninkaan asuinpaikkana; Ruotsi ja Norja muodostivat yhden valtakunnan. Linnassa ainoastaan majaili Ruotsin kuningas käynneillään Norjassa.
Haaveilin terassilla poppelipuiden huippujen humistessa ylläni niin kummallisesti. Eksoottista tunnelmaa lisäsi alhaalla kaikkialla leviävä valomeri.
Ensimmäinen konsertimme oli n.k. Looshin suuressa salissa. Täysi huone odottavaa, innostunutta yleisöä. Esitimme, paitsi varsinaista ohjelmaamme, Norjan kansallislaulun ja Porilaisten marssin, jota viimemainittua seisoaltaan kuunneltiin. Konserttiimme oli saapunut vanha, kuuluisa suomalainen laulajatar Ida Basilier-Magelssen. Hän lahjoitti meille kullekin pienoisen kukkavihkon. Tavallansa harvinaista että orkesteria näin huomioidaan.
Väliaikana katselin nähtävyyksiä. Oslo on kaupunkina mielestäni eri tyyliä kuin Tukholma. Se on ikään kuin vakavamman näköinen. – Kansallismuseo ja eräs ikivanha hautarauniosta kaivettu, mutta hyvin säilynyt viikinkilaiva olivat nähtävyyksiä. En tiedä, kävivätkö toverini niihin tutustumassa. Muistaakseni näin erään heistä viikinkilaivan ääressä. Usein tapasin heitä kadulla katselemassa jonkun tupakkakaupan näyteikkunaa. Nähtävästi kiinnosti tupakkamiehiä erilaiset tupakkalajit, varsinkin sikaarit.
Toinen konsertti annettiin Tivolin ulkoilmakonserttina. Ihailimme sinne mennessä Ibsenin ja Björnsonin komeita kuvapatsaita teatterin edustalla. Lukuisa kuulijakunta huomattavasti nautti esityksistämme, palkiten ne sekä kättentaputuksin että hyvähuudoin.
Matkalla poikkesimme Göteborgissa, Ruotsin iloisessa kaupungissa. Sielläkin konserttimme sai osakseen vilkkaan suosion. Yleisön runsaslukuisuus aiheutui tietystikin suureksi osaksi siitä, että olimme suomalaisia; maamme vaiheita silloin kiinteämmin seurattiin.

Matkailun helppous ja ruokailutapojen heikkous

Kööpenhaminan_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Joukossamme oli eräs göteborgilainenkin viuluniekka, ensi viulu, pitkän huiskea mies. Hän ei ollut tilapäisesti hankittu soittaja ulkomaanmatkaa varten, vaan oli ollut Helsingin musiikkiopistossa pitemmän ajan opettajana. Iloinen, leikkisä mies, kaskujen kertoja kuten oikeat göteborgilaiset laulavine ruotsinkielineen. Maisteri Lampéniko jostakin eri syystä hänelle lienee antanut liikanimen ”Steüerman”.– Liikanimiä miehille sikisi matkalla. Eräs kotimainen sellistimme, sulkeutuneen ja ikään kuin väsähtyneen näköinen, ulkoilmeensä vuoksi oli saanut nimen ”Müde”. Steüerman, Müde, Lampén ja Sjöblom muodostivat erikoisen hupaisan nelikön, jossa syrjäinenkin hyvin viihtyi. Nähtävyyksistä kussakin eri paikassa he olivat selvillä ja täysin kultivoidusti he kaikkialla esiintyivät. He olivat seurueemme ”Feinschmecker”,
Göteborg jäi taakse matkallamme Malmöhön, jossa annoimme konsertin ei aivan täysilukuiselle yleisölle. Täällä siirrettiiin osa junaamme komealle höyrylautalle, joka välittää liikettä Malmön ja Köpenhaminan välillä.
Oli jo ilta kun astuimme tähän mielestämme omituiseen kulkuvälineeseen. Illallinen ruokasalissa oli valmis ja orkesterimme ryhtyi niin kuin tähänkin asti oli ollut laita aterioimaan ”in corpore”. Ruoka oli oivallista kuten se ylipäänsä kaikkialla Skandinaviassa oli ollut. Voileipäpöydät lämpimine ruokineen hakivat vertojansa; varsinkin matkustettaessa Itämerellä olimme tämän, niin kuin kaiketi muutkin matkailijat, ovat tulleet kokemaan. Mutta meidän ruokaileminen, mikä koskee oikeita pöytätapoja, jätti paljon toivomisen varaan. Enhän ollut nähnyt aterioidessa missään sellaista rynnistystä. Niin, miten ruokapöytään käytiin käsiksi. Se oli selvimmin sanoen kyynärpäillä tuuppimista miesten kesken, ken ensimmäisenä ennättäisi hotkaisemaan sisäänsä parhaimmat palat. Ilokseni totesin eräiden toverien kanssa, ettemme me suomalaiset suinkaan olleet etualalla tässä tungeskelussa. Johtuu mieleeni nyt jo mainitsemani järjestysmiehemme orkesterissa, joka soittaessaan ikään kuin puski päällänsä, silmät tiukkana kuten sonnilla, joka juuri on saamaisillaan vastustajansa työnnetyksi maantienojaan. Jotakin samantapaista oli tuossa tungeskelussa ruokapöydän äärellä. Näemmehän rautatieasemillamme ruokailupaikoissa kiirehtiviä matkustajia, mutta noudatetaanhan meillä kuitenkin sovinnaisia tapoja. Luulen, että monet ikään kuin salakähmäisesti vieläpä mättivät taskuunsa sellaista, mikä sinne ruokapöydältä mukavasti voitiin sijoittaa (muistanpa varhaisemman tapauksen sikaarilaatikoista, joista hetken kuluttua olivat sikaarit haihtuneet, ei savuna, vaan miesten taskuihin, eräässä orkesterikemussa). Ulkolaiset, mielestämme pyrkivät yllämainitussa suhteessa etualalle. Näin oli asianlaita meidän ruokaillessa.
Yö oli ihana lauttamatkustaessamme yli liplattelevien laineiden Köpenhaminaa kohti. Kaikkialla vilkkuivat loistomajakat ja taivaalla tuikkiva jo tähtösetkin.
Köpenhaminassa majoituimme ”Wied” –nimiseen hotelliin. Matkustimme todellakin kuin ruhtinaat tahi varakkaat. Matkatamineet ja soittokoneet seurasivat mukanamme meidän niihin koskematta muulloin kuin pukeutuessa konserttiin ja soittaessa. Me vain siirsimme maallista ruhoamme toisesta paikasta toiseen.
Konsertin annoimme Köpenhaminan Tivolissa. Sali oli täynnä ja innostus kuten ylipäätään Skandinaviassa suurenmoinen. Vaikutti kyllä hieman kuten kylpylaitoskonsertilta soittaa tällaisessa ympäristössä. Vainusinko sitä yleisössä vai miten, en tiedä. Ehkenpä suuri osa köpenhaminalaisisa otti sen sellaisena. Näin minusta tuntui, en päässyt oikeaan sinfoniseen konserttimielialaan. Tätä tunnetta täydensi vielä se, että heti konsertin päätyttyä meidän jälkeemme astuivat lavalle Tivolin orkesterin jokapäiväiset soittajat keveine ohjelmineen.

KO_PariisinTurnee_cut

Olihan Köpenhaminassa koettavaa jos nähtävääkin. Kolusin suuren historiallisen museon ja arkkipiispa Absalonin aikana perustetun tyhjän, osaksi raunioituneen linnan. Toisen klarinetin soittajan kanssa kiipesimme linnan autioita, huojuvia porraskäytäviä ylös ja alas mieliaatoksissa kaiken katoavaisuudessa. Eivät nyt täällä miekat helisseet tahi kannukset kalisseet, ei kuulunut silkkihameiden kahinaa eikä näkynyt kohteliaita kumarruksia ja kiehtovaa keimailua linnan tyhjissä suojissa.
Köpenhaminan Tivolin puisto ja puistoelämä on tutustumisen arvoinen. Jokainen Tanskan pääkaupungissa käynyt maamiehemme ja naisemme sen hyvin tietävät.
Laiva vei nyt meidät Lyypekkiin. Ennen vanhaan hansakaupunkiin tuloamme tutustuimme Tanskan rantameren jyrkkiin liitukallioihin. Olipa meillä, erämaan miehillä, matkalla paljon nähtävää ja opittavaakin, emmekä me asettaneet kynttiläämme vakan alle siinä, missä ehken joku toinen olisi sen asettanut.
”Müller” oli ensimmäinen, oikea saksalainen kaikusana, joka meidät yllätti, kun poljimme Grosse Vaterlandin tannerta, Brockmüllerin hotelli Lyypekissä, johon majoituimme.

Lyypekki, Hampuri ja saksalaisen alttoviulistin omituiset tavat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 11

Aino_Ackte_as_Tosca_1905Solisti Aino Ackte

Parhaillaan vietettiin Lyypekissä suurta kansajuhlaa, kun kaupunkiin saavuimme. Karnevaalikulkueita soittokunnat etunenässä näki rytmillisessä tahdissa marssimassa kaduilla. Eräät meistä, jotka virran mukana seurasivat varsinaiselle juhlapaikalle, kertoivat yllättävistä, jopa rajuistakin leikeistä siellä, sellaisesta, mihin me suomalaiset ainakaan juhlissa emme olleet tottuneet. Mutta naurua ja iloa oli kaikunut kaikkialla.
Harvalukuinen oli täällä konserttiyleisö. Lienevät kaupunkilaiset, varsinaisen musiikin lukuisat edustajat, jo siirtyneet kesäteloilleen maaseudun rauhaan. Esityksemme palkittiin kuitenkin runsailla suosionosoituksilla.
Kiertueemme seuraava viivähdyspaikka oli suuri teollisuus- ja liikekaupunki Hampuri.
Kahteen suureen hotelliin täällä majoittui soittokuntamme. Toisen nimeä en enää muista, mutta toinen, johon sijoituin, oli nimeltänsä S.t. Peterburg. Huonetoverikseni osui eräs vanhempi saksalainen alttoviulun soittaja, hyvänsävyinen, puhelias, mutta hyvin pedanttimainen herrasmies.
Muistan aamun konsertin jälkeen kun nousimme ylös makuusijoiltamme. Yöllä oli ollut ankara ukonilma – moista niin valtavaa en muista ennen missään kuulleeni – kun heräsin huonetoverini ollessa jo pukeutumishommassa. Hänen tapoihinsa kuului kylmä kylpy pyyhkeineen aamulla. Mutta kun hänen mielestään sopivaa isompaa vaatekappaletta pyyhkeeksi ei ollut saatavana, vain tavallisen kokoiset pyyhkeet, sieppasi hän vuoteestansa makuulakanan kostean ruumiinsa ympärille. Sitten heittäysi hän uudelleen peitteen päälle tilalleen muutamaksi hetkeksi. ”Vas kostet dieses”? murahti hän vain naurahtaen, kai arvellen että mitäpä tässä turhista kursailuista, kun kerran huoneesta maksetaan. Menettelisikö suomalainen tällä tavalla? Enpä luule.
Kävelimme katsellen suuren liikekaupungin elämää. Hetken istuimme P. Nikolaus –kirkon rapuilla ja söimme ostamiamme vaapukoita. Sen jälkeen menimme katsomaan merikaupungin vilkasta satamaelämää.
Olipa siinä liikettä niin vedessä kuin laiturilla. Vedenpinta kohisi aallokkona ikään kuin ankarampi myrsky sitä olisi kohennellut. Nämät aallot eivät kuitenkaan olleet tuulen nostamia, niiden harjat syntyivät yksinkertaisesti isompien ja pienempien alusten keulojen iskuista vedenpinnalla. Kiinnostavaa oli seurata sitä kiirettä ja liiketouhua mitä laivat noudattivat, Niinpä usein seuratessaan toisiansa törmäsivät ne yhteen niin että alusten kyljet jymähtivät. ”Donnerwetter” kaikui silloin tavallisesti kummastakin kulkuvälineestä saksalaiseen tapaan. Pienestä vahingosta ei kuitenkaan välitetty, vaan ahertamista jatkettiin edelleen kuumeisella kiireellä.
Hampurin konsertti meni oivallisesti kuten Lyypekinkin. Luimme lehdistä seuraavana aamuna arvostelun. Kiittävästi siinä mainittiin niinhyvin suomalaisesta musiikista kuin sen esityksestäkin. Arvostelu ei ollut pitkä, vaan ytimekäs ja asiallinen.

Salaa opiskellut sellosankari ja Bartókin HOHTO-soundtrack

Musiikkitalo
ke 11.2 & to 12.2 klo 19

Baldur Brönnimann, kapellimestari
Narek Hakhnazaryan, sello

Ligeti – Dvorák – Bartók

Liput Lippupalvelusta

Brönniman Baldur_ credit_João Messias_Casa da Música
©João Messias Casa da Música

Baldur Brönnimann
Sveitsiläinen, Baselin musiikkiakatemian kasvatti Baldur Brönnimann voitti vuonna 1993 kansallisen nuorten kapellimestarien kilpailun ja on sittemmin rakentanut merkittävän uran monipuolisena kapellimestarina. Brönnimann on opittu tuntemaan laaja-alaisesta musikaalisuudestaan, joka kattaa tasapainoisesti tyylilajit vanhan musiikin klassikoista uusimpiin teoksiin ja oopperan montusta opetustehtäviin.
Viime lokakuussa Brönnimann julkaisi aktiivisesti päivittyvillä kotisivuillaan http://www.baldur.info runsasta palautetta aiheuttaneen kymmenenkohtaisen idealistan konserttikokemuksen parantamiseksi ja uusien yleisöjen houkuttelemiseksi. Etenkin ehdotukset juomien tuomisesta saliin, aplodeerauksesta osien välissä, esiintyjien frakittomuudesta ja nykymusiikin lisäämisestä herättivät musiikkiväen keskustelemaan etiketistä ja houkuttelevasta ohjelmasuunnittelusta.
Seuraa Baldur Brönnimannia Twitterissä @baldurbronniman

Taiteilijatreffit – kapellimestari Baldur Brönniman
ke 11.2 klo 18.15  Musiikkitalon Päälämpiö 

Narek Hakhnazaryan
Armenialainen Narek Hakhnazaryan (s. 1988) syntyi musikaaliseen perheeseen. Hänen isänsä soitti selloa maailman vanhimmassa yhtäjaksoisesti toimineessa kvartetissa, Komitas-kvartetissa ja äiti oli pianisti.
”Isäni halusi minusta muusikon ‒ viulistin”, Hakhnazaryan kertoi Yerevan-lehdelle vuonna 2013, ”mutta äitini rakasti selloa. Eräänä päivänä, kun olin kuusivuotias, hän vei minut salaa sellotunnille Sayat Nova -kouluun. Isäni oli hyvin suuttunut ja pettynyt, kun äitini kertoi hänelle siitä.”
”Jos tunnen teoksen hyvin, nautiskelen siitä ja toivon yleisön kiinnostuvan. Käyn esiintyessäni aina dialogia orkesterin jäsenten kanssa, jopa visuaalista dialogia, mikä tekee soittamisesta paljon hauskempaa. Esityksen loputtua yleensä harmittelen, että se päättyi”, hän paljasti Yerevan-lehdelle.
Tällä kaudella hän esiintyy mm. London Philharmonicin, Detroitin sinfoniaorkesterin ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin solistina. Narek Hakhnazaryan soittaa David Tecchler -selloa vuodelta 1698. Soitin on lainassa viulunrakentaja Jacques Francais’n perilliseltä Valentine Saarmaalta.
György Ligeti: Concerto Românesc
Itäisessä Unkarissa syntyneen György Ligetin (1923–2006) maailmanmaine 1960-luvun avantgarden kärkinimenä ja uuden musiikin airuena alkoi vasta elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin käytettyä luvatta Ligetin musiikkia elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu (1968). Ligetin lepyttyä lopulta tuottoisaksi osoittautuneesta taidevarkaudesta jatkui modernistisäveltäjän voittokulku Kubrickin Hohto-elokuvan (1980) ääniraidalla.
Kubrick-elokuvista tuttu painostava äänimaailma ja Ligetin 1960-luvulla tavaramerkiksi iskostunut tapa tiputtaa nuotit viivastoille kuhisemaan kuin muurahaiset pesäänsä ei ollut edes mahdollista ennen kuin hän pakeni Unkarista vuonna 1956. Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa. Jopa kansanmusiikin tuli olla poliittisesti korrektia eikä taiteen tullut turmella kuuliaisen kansan auktoriteettiuskollisuutta vierailla vaikutteilla.

Antonín Dvořák: Sellokonsertto h-molli 
Dvořákin vuonna 1892 alkanut kolmevuotinen kausi New Yorkissa Kansallisen konservatorion johtajana olikin sekä rahallisesti että taiteellisesti onnistunut pesti, sillä Prahaan verrattuna moninkertaisen opettajanpalkan lisäksi tuliaisina olivat amerikkalaishenkiset pianokvartetto ja -kvintetto, sinfonia Uudesta maailmasta sekä sellokonsertto, josta tosin vain tutkijan luovuudella voi löytää viittauksia Yhdysvaltoihin. Konsertosta pursuava slaavilainen melankolia johtaa pikemminkin säveltäjän orastavaan koti-ikävään, joka konkretisoituikin kesälomalla 1895 kirjattuun irtisanoutumiskirjeeseen.
Varhaisen sellokonserttoyritelmän vuodelta 1865 jäätyä luonnostelman tasolle Dvořák vannoi jättävänsä sellokonsertot muille. On yllättävää, että hän ylipäänsä tarttui selloon solistisoittimena uudemman kerran, sillä aiemmin hän haukkui sen ääntä korkealla nasaaliksi ja matalalla mumisevaksi, eikä hän voinut kuvitellakaan selloa kamarimusiikin tai orkesterin ulkopuolella. Amerikka muutti miestä, sillä vastustuksen muuri murtui välittömästi hänen kuultuaan konservatoriossa opettajakollega Victor Herbertin toisen sellokonserton.
Konsertosta muodostui hiljalleen poikkeuksellisen henkilökohtainen vuodatus Dvořákin kuultua nuoruudenrakkautensa Josefina Kounicován sairastuneen vakavasti. Säveltäjä palasi torjutun rakkauden muistoihin lainaamalla hitaassa osassa lauluaan Jätä minut yksin.
Béla Bartók: Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle
Kuinka suuren ristiriidan Bela Bartók (1881–1945) onkaan saanut aikaiseksi akateemisella teosnimellään, joka tyytyy tiedottamaan lähinnä orkesterin kokoonpanosta? Yksi 1900-luvun kiistattomista merkkiteoksista Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle (1936) on nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin luettelomainen hakuteos genren historiaan.
Teoksessaan Bartók ottaa kantaa tuttuihin kaavoihin jakamalla orkesterin kahteen vastakkaiseen joukkoon kuin barokkikonsertossa, muiluttaa perinteisiä musiikin muotoja myllynsä läpi uuden estetiikan rajamaille ja saa kaiken kuulostamaan luvalla sanottuna pelottavalta.
Kaoottisuus kätkee sisälleen kuitenkin vahvan rakenteen ja loogisen symmetrian, josta tutkijat ovat löytäneet kultaisen leikkauksen käyttöä ja Fibonaccin lukusarjan (1,2,3,5,8,13 jne.), mikä kuuluu selvimmin kolmannen osan ksylofoniavauksen rytmissä. Symmetriaa ja kauhua luo myös tritonuksen käyttö, joka paitsi jakaa oktaavin tasan kahtia myös merkitsi paholaisuutta keskiajan musiikissa.
Kolmas osa Adagio lienee teoksen tunnetuin, kiitos Stanley Kubrickin Hohtoelokuvan
(1980), jossa tämä Bartókin ”yömusiikiksi” nimetty rondo tuo muistumia Jack Nicholsonin yhä mielipuolisemmaksi vääntyvästä virneestä. Elokuvan nähneen ihokarvat reagoivat patarummun glissandoihin aina kauhusta kangistuen

Teos- ja taiteilijaesittelyt: Jaani Länsiö