Vahtimestari Malkki ja kielilystikkyys

Entree-biljett_populära_konserten (13)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 6

Orkesterimme vahtimestari oli myös erikoinen lajiansa. Hän on jo manan majoille muuttanut, kuten arvelen käyneen järjestysmiehellemmekin, hänestä en myöhemmin ole mitään kuullut. Kauan sitten kerrottiin hänen matkustaneen kotimaahansa.
Malkki oli orkesterin vahtimestarin nimi ja useimmat vanhemmat pääkaupunkilaiset hänet kylläkin muistavat. Hän oli lyhyenläntä, isoluinen mies, laihanpuoleinen ja kalpeahko. Aina itsetietoisen näköinen ja esiintyen kainostelematta, olipa edessä millainen henkilö tahansa; kapellimestarikin. Vanhana pääkaupunkilaisena ”molskasi” hän vähän ruotsiakin. Mutta eipä Malkki siekaillut yrittäessään saksaakin puhua, kun orkesterissa oli useita tämän maan kansalaisia. Sekaan pujahti niin ruotsin kuin saksankielessäkin joukko suomalaisia sanoja, jotka muodostivat hänen lausumansa ajatukset lystikkääksi sekasotkuksi. Vahtimestarin vaimo oli kotoisin ruotsalaiselta seudulta ja puhui näin ollen sujuvammin kotipuolensa kieltä. Arvatenkin Malkki oli vaimoltaan oppinut sen verran ruotsia, kuin hän hätävaroen tarvitsi. Kerran kuulin hänen aviosiipaltansa kysyvän: ”Hör tu kumma, har tu må pengar?”. Tavallinen, eikä ollenkaan ihmeteltävä kompa pehmeistä kerakkeita käytettäessä. Niinikään äystäisi hän kerran vihapäissään: ”Va h–te va te nu? Ja har raapa me vingen” y.m.s.
Muistanpa erään soittotunnin, ulkolaisen solistin neuvoessa minulle oikeata käyrän kuljettamista, kun Malkki astui huoneeseemme kysyäksensä puhelimessa kirjapainosta, olivatko ohjelmalehtiset illan helppotajuista konserttia varten jo valmiit. Tämä kysymys ruotsiksi – olisivathan kai kirjapainossa ymmärtäneet sen suomeksikin – oli kielellisesti niin lystikäs ettei ruotsinkieltä täysin taitamaton opettajanikaan voinut välttää naurunpurskahdustaan. Malkki kysyi: ”Va porokraamme väärti jo?”. Lystikkäin paikka tässä kysymyksessä oli tuo suomalainen sana ”jo”.
Pariisin matkallamme vahtimestari kaikissa pysähdyspaikoissamme huolettomana hääräsi soittokoneidemme kanssa muiden vahtimestarien häntä avustaessa – ja selviytyi ”kielellisesti” kaikkialla. Pariisissa kysyin häneltä miten se on mahdollista. Ylimielinen hymähdys oli Malkin vastaus.
Hän oli joka tapauksessa toimelias ja tunnontarkka velvollisuuksiensa täyttäjä. Hänen kielilystikkyytensä ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaansa kansalaisena. Malkki oli oikea suomalainen mieleltään ja tavoiltaan ja monta hyvää ja hauskaa muistoa on hänestä jälellä silloisten orkesterin jäsenten keskuudessa.
Puolestani lausun: kepeät mullat hänen haudallansa.

Huhuja kiertueesta ja unelmia matkailusta

PariisinTurneen_Kirjanpito_1900(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 7

Jo useat vuodet olin ollut mukana orkesterin toimiessa. Oli kevätpuoli v. 1900. Sesonki eli kuumimmillaan. Harjoituksia tuhkatiheään: ”Zwölf Uhr Probe tahi Elf Uhr Probe” kirjoitteli järjestysmies taululle jäsenten noudatettaviksi. Ja illalla konsertit, teatterit y.m.m. esiintymiset. Arpajaiset ja oopperatkaan eivät jääneet vaille orkesteriamme.
Silloin alkoi kierrellä huhu soittokunnassamme, että oli aikomus kesällä järjestää orkesterimme kiertue ulkomailla, päämääränään Pariisi maailmannäyttelyineen. Aluksi emme ottaneet asiaa vakavammalta kannalta. Miten tuollainen olisi mahdollista suurelle orkesterillemme, miten, varsinkin taloudellisessa merkityksessä, lyhyesti, millä varoilla matkustaisimme? Konsertteja antamalla ja näiden tuloista hankituilla varoillako? arvelimme. Tämä oli ”korkeata peliä”, kuten tavallisesti sellaisesta sanotaan. Annoimme, kuten jo mainitsin, huhulle aluksi oikean arvonsa. Mutta asia kehittyi ja kiteytyi vähitellen uskottavammaksi. Kajanus oli niin sanonut, kertoivat häntä lähinnä olevat, että matkasta tulee tosi. Taloudellinen puoli rupeaa järjestymään, varakkaat miehet, Filharmonisen orkesterin johtokunta on puuhan takana ja tukena. Asiaa oli siis viety, epävarmojen huhujen kieriessä myönteiseen ja vastaiseen suuntaan, suuressa määrin toteuttamistaan kohti: –Taloudellinen puoli oli vihdoin varmentunut sellaiseksi, että Filharmoninen orkesteri, vahvennettuna aina 70-miehiseksi jäsenluvultaan, kokonaisuudessaan lähtee Europan kiertueelle lopullisena määränään Pariisin maailmannäyttely.
Kuulimme samalla ohjelmasta. Se olisi tieteinkin puhtaasti kotimainen, käsittäen suurimpien säveltäjiemme tuotteita niin hyvin orkesterin kuin laulun muodossa. Laulujen esittäjänä seuraisi mukana tunnettu laulajatar Ida Ekman. Orkesteriohjelma käsittäisi Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin tuotantoa.
Impressariot järjestäisivät matkan ja mainostuksen. Matkaan liittyisivät vielä paitsi säveltäjä Sibeliusta, sanomalehtien puolesta maisteri Ernst Lampen ja toimittaja Sjöblom, edellinen Uuden Suomettaren ja jälkimmäinen Huvudstadsbladetin konsertti- ja matkaselostajina.
Epäilin puolestani vieläkin matkaamme, epäilin kuten orkesteritoverinikin. Enkä malttanut olla käymättä pirteän kapellimestarimme luona, kun eräät joukostamme arvelivat ennen matkalle lähtöä jonkinlaisen karsinnan orkesterissa olevan kyseenalaisen. Kajanus vastasi, että vanha kantajoukko on tietty, vaan että ensiluokkaiset solistit täytyy hankkia ulkomailta. Teknillisesti ahkeralla harjoittamisella on käytävä esityspuoleen kiinni. Hyville viuluille ja kauniille äänelle annetaan kylläkin arvo.
Asia oli siis päätetty. Kiinnostavaa oli kuulla miten orkesterin jäsenet tähän Filharmonisen seuran lopulliseen ratkaisuun suhtautuisivat.
Soittotunnillani ukko Sitt lausuili pessimistisiä käsityksiään koko matkasta. ”Pariisissa, jossa jokainen askel maksaa,” turisi hän sikaarisavunsa keskeltä ja oikoili vanhaa vartaloansa. Ei ainakaan hän näyttänyt olevan matkan puolella. Orkesterin jäsenet taas arvelivat asiasta eri tavalla. Useat heistä tekivät tavallisesti jo sesonkiaikana kesäksi sopimuksen jonkun ulkolaisen orkesterin kanssa. Kesäaikana ei näet orkesterimme ollenkaan toiminut; sesonki meillä loppui toukokuu ensimmäisenä alkaakseen uudelleen lokakuun ensimmäisenä päivänä. Viisi kuuakutta siis olimme vapaina. Joissakin Itämeren maakuntain suurissa kylpylaitosten orkestereissa, vieläpä kauempanakin useat jäsenemme silloin toimivat. Orkesterin kiertue riisti niin muodoin ansiomahdollisuudet heiltä ja se ei tietysti ollut mieluista. Vanhemmat miehet lausuilivat vastenmielisyytensä koko matkaan, mutta näytti siltä, että nuoremmat mielellään olivat hankkeessa mukana. Viimemainittuihin lukeuduin ainakin puolestani minä.
Eikä ollutkin kerrassaan suuremmoista päästä tällaisenkin kotinurkissa nuohoavan kansalaisen mukavasti katselemaan suurmaailmaa. Uudistan tähän täydestä mielestäni ja vakaumuksestani sanan: mukavasti. Sillä voiko, jos ajattelen keskinkertaisen varakasta matkustajaa, hän edes noin huolettomasti lähteä matkalle kuin useat meidän orkesterimme jäsenet lähtivät. En tarkoita kaikkia, johon mainitsen poikkeukset. – Ennen kuhunkin määräpaikkaan saapumistamme oli meille varattu hotelli ruokapaikkoineen (tavallisesti asuimme kaksi huoneessa). Emmepä edes soittokoneistamme tarvinneet huolehtia, vahtimestari ne kuljetti sekä harjoituspaikkoihin että konserttitaloille. Hotellit olivat oivalliset, ruoka hyvää ja matkat vapaat. Mitäpä muuta voisi toivoakaan. Tulimme aina valmiille kukkaroamme avaamatta. Lisäänpä vielä, minkä yritin unohtaa, että matkatamineemmekin huollettiin luoksemme, kapsäkit, matkalaukut y.m.s.
Filharmonisen seuran johtokunta, etupäässä kapellimestarimme, oli näin suunnitellut ja sujuikin matkamme sitä noudattaen oivallisesti.
Intohimoisena haaveksin ulkomaankonserttikiertueestamme ja mielihyvällä sekä kiitollisuudella merkitsen matkamme sen järjestäjäin ja kustantajain ansioksi. Varmastikin oli kapellimestarillamme suurin osuus siinä, ihmetteleisinpä ellei sitä tunnustettaisi.
Mielessäni häilyi pitkin kevättä ulkomaiden nähtävyydet ihanuuksineen. Elin kokonaan kuvitelmissani ja olen elänyt niissä kauan jälkeenpäinkin. Sainhan nauttia matkasta kaukana kotirajojeni ulkopuolella ja sellaisesta matkasta, jollaista ei oma varallisuuteni silloin suinkaan olisi myöntänyt. Sen uudistuminen väikkyi sittemmin usein sieluni silmän edessä toteutumattomana ihanteena.

Jean Sibeliuksen suosikkimuusa Ida Ekman.

”Largo (Frondi tenere e belle – Ombra mai fu)”, resitatiivi ja aaria Georg Friedrich Händelin oopperan Serse (Xerxes) 1. näytöksestä Ida Ekmanin esittämänä. Äänitys on tehty Helsingissä 1904.

Ankarat harjoitukset ja uuden musiikin ponteva vastustus

kiertuekirja (3)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 8

Kesän tullen alkoivat orkesteriharjoitukset ja perinpohjaiset ne olivat. Miesluvultaan orkesterimme oli nyt komea. Etevät ulkomaiset soittoniekat istuivat solistipaikoilla. Ensimmäinen klarinetin puhaltaja oli kuuluisa ja ensimmäinen oboen soittaja muistaakseni joku sveitsiläinen professori. Sellisteinä suomalaiset Schneevoigt ja Fohström. Ensinmainittu oli jo pitemmän ajan ollut meidän vakinainen ensi sello. Viulut olivat hyvin edustettuina, muukalaisia kyllä joukossamme. Konserttimestarina eräs tsekkiläinen nimeltään Olk. Muut orkesterin soittokoneet olivat niin ikään oivallisesti sijoitetut.
Niin kuin jo mainitsin, olivat harjoitukset kiertuettamme varten ankarat, mutta hyvä siitä sitten tulikin. Vierustoverini orkesterissa, eräs entinen kapellimestari, jo vanha mies ja vuosikaudet työskennellyt orkesterimiehenä, ei erikoisesti ihastellut orkesterisoittajan ammattia eikä liijoin matkaamme. Viimemainittua hän melkeinpä ikään kuin kammoksui. ”Jos menisimme sinne klassillisella ohjelmalla, olisi se ymmärrettävämpää, mutta modernilla musiikilla. Mitäs meidän sävellyksemme ja ylipäätään tämä remuava ja sekava uudenaikainen musiikki,” lausuili hän. Ne eivät kelvanneet hänelle. Vain Beethovenia hän ikään kuin ylvästellen minulle nyökytteli päätään. ”Niin Beethoven on aina Beethoven”. Hänen korviansa tuntuivat ikään kuin särkevän Tschaikovskyn tahi jonkun muun uudemman säveltäjän räikeät soinnut. Ettei häntä kiinnostanut niiden esittäminen, sen huomasi helposti hänen soittaessa. – Samaisella vierustoverillani oli vahva taipumus ryypiskelyyn eikä ollut harva kerta se, kun hänen soittamisestaan sellaisina hetkinä ei mitään tullut. Silloin oli hän huonolla tuulella. Hän vihjaili ilkeitä letkauksia sekä muille että minulle. Kerran purki hän äreänä: ”Raavi nyt sinä, minä en näe mitään koko tästä humpuukista”. Musiikki ei ollut klassillista, siksipä huono tuuli näin sakeutui. Niinikään valitteli hän puhellessamme konserttikiertueesta: ”Mitä me sinne, onhan siellä siellä kuuluisat orkesterit? Menkööt Kajanus ja Sibelius itse. Osaavathan he siellä esittää ilman meitäkin.”
Hänen tilanteensa ymmärsin. Suuriperheinen mies ja työskenteli tukalissa taloudellisissa oloissa.

Ohjelmamme käsitti Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin sävellyksiä. Kajanuksen kummatkin rapsodiat, eräs sviitti ja ”Aino”, sinfooninen runoelma, edustivat ”häntä”. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, tämä erinomainen, valoisa ja uhkuva teos. ”Lemminkäisen kotimatka” ja ”Tuonelan joutsen” olivat konserttien päätekijät. Sitten Armas Järnefeltin ”Korsholma”. Kaikki nämät teokset harjoitettiin soittokonetta myöten tunnontarkasti, ennen kuin meidät katsottiin kypsyneiksi lähtemään maailman matkalle.

Kuka oli Georg Schnéevoigt?

Matkaan lähtö ja Tukholman konsertti

KO_1900_PariisinTurnee5(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 9

Niinpä sitten eräänä valoisana kesäpäivänä seisoimme kaikki höyrylaiva Oihonnan kannella varustettuina passeilla ja vähäisillä matkatamineillamme. Filharmoninen orkesteri, johtajansa Kajanus etupäässä, matkusti nyt siis edustamaan isänmaatansa Suomea suuressa musiikkimaailmassa.
Kieltämättä lähtö tuntui juhlalliselta ainakin tämän kirjoittajasta. – Meri henkäili kylmähkösti aavalta Kruununvuoren selältä, mutta aurinko paistoi valoisana, herättäen toiveita jostakin, mikä viehkeänä odotti tuonnempana – eksoottinen maailma. Oihonna käänsi verkalleen kaulansa selemmälle ja alkoi kyntää meren maininkeina nousevaa pintaa. Ihailimme Helsinkiämme sen vähitellen painuessa näköjäispiiristämme taivaankannen taakse. Oihannan koneet jymisivät vieden alusta Hangon kaupunkia kohti. Matkamme ensimmäinen määrä, esitystemme alkupaikka oli Tukholma.
Hangossa viivähdimme muutaman tunnin. Katsellessani laivan kannelta alas laiturille näin tuonnempana juopuneen miehen, joka kykenemättömänä tyydyttävästi hallitsemaan ruumiinsa tasapainoa, sinne ja tänne huojuili lastaavien ja purkavien laivamiesten joukossa. Tämä oli viimeisiä näkemyksiäni kotimaasta, semminkin kun en koko ulkomaan kiertueella huomannut yhtään näin julkista ja räikeätä tapausta. Ja – tahdon tämän yhteydessä lisätä – kiertueemme päätyttyä ja Helsinkiin saapuessamme oli ensimmäinen havaintoni samanlainen souteleva olio satamasillalla.
Kaskuja kertoellen ja laulellen sekä vakavampia että kevyempiä lauluja Filharmonisen orkesterin jäsenet aikaansa kuluttivat. Rekilaulutkaan eivät ”tästä” ohjelmasta puuttunut. Toverini olivat kai nähneet tarpeeksensa meren ja saaristomaisemien luontoa, koska vain vähäpätöinen osa heistä näytti niihin huomiotansa kiinnittävän. Tuntui siltä kuin useimmat ottaisivat hetken tilanteen ikään kuin joltakin ammattimaiselta kannalta.
Tukholmaan saapuessa näimme siellä laivalaiturilla eräitä maallemme tunnettuja henkilöitä kävelemässä. He olivat tulleet vastaanottamaan suomalaista orkesteria. Senaattori Leo Mechelin ja tuomari Joonas Castrén siellä heti pistihe silmiimme. Arvokkaina, mietteissään he mittailivat siltaa. Karkoitetut isänmaan tukipylväät! Olihan sortovuosien aika. Bobrikoffin diktatuuri hallitsi maatamme ja monet isänmaan uskolliset miehet poistuivat Siperiaan tai vieläkin pahempaan karttaen oman maan rajojen ulkopuolelle. – Huomattavimmat joukostamme keskustelivat kauan pakolaisten kanssa. Laituri oli täynnänsä hotellien vahtimestareita suositteluineen oleskelupaikoiksi. Hajaannuimme mikä minnekin järjestettyihin paikkoihimme. Vähäinen yhteisharjoitus akustiikkaan tutustumisen varalta oli määrätty. Koskettelimme varhemmin iltapäivälle eräitä kappaleita ohjelmassamme ja illalla oli oleva konsertti – Sirkuksessa.
Avaran salin runsaslukuinen yleisö vastaanotti orkesterimme raikuvin kättentaputuksin. Konsertillamme oli menestys. Soitimme m.m. Sibeliuksen Finlandian ja lopuksi Maamme-laulun ja Porilaisten marssin. Innostus ruotsalaisten joukossa oli valtava. Ja hyvältä tuntui meistä suomalaisista varsinkin kun tiesimme olevamme sen maan kansalaisia, missä sorto vallitsi, vieras ies tahtoi kuristaa ja nöyryyttää meitä.
Annoimme toisen konsertin Hasselbackenilla vielä lukuisammalle yleisölle ja samanlaisella menestyksellä kuin edellisessäkin.
Konserttiemme väliajalla tutustuimme kaupunkiin. Taiteilijan veri helposti kuohahtelee; myöhään illalla näin yhden jos toisenkin tovereistani korkeassa mielentilassa iloisten ruotsalaisten ja ruotsittarien kanssa. Puolestani nautin enemmän kaupungin varsinaisista nähtävyyksistä, museoista, taidekokoelmista y.m.s. Skansen niin ikään oli nähtävä ja siellä useimmat meistä kävivät.
Illalla istuimme yöjunassa matkalla Kristianiaan, nykyiseen Osloon, missä seuraavana päivänä oli oleva konserttimme.
Yömatkamme ei ollut minkäänlainen yömatka siinä merkityksessä että olisimme nukkunut. Valvoimme koko matkan, vaikka välillä nukuttikin. Eikä vaunussa ollut paikkaakaan, kuhunka päänsä kallistaisi, kun matkustajia oli muitakin kuin vain me. Eräs tovereistani, pienikokoinen ja hintelä, jonka uni väkisinkin tahtoi valtaansa, kiipesi katon rajassa olevaan matkatavaraverkkoon nukkumaan. Ahdasta hänellä siinä oli, mutta siitä huolimatta kuulimme kuitenkin pian hänen rauhallisen, syvän hengityksensä, joka todisti että mies oli saanut kiinni unen päästä. Junailija ei häntä huomannut vaunun läpi kulkiessaan. Epäilemättä hän vastakkaisessa tapauksessa olisi riistänyt makuunautinnon väsyneeltä matkustajalta, verkkohan ei ollut mikään leposohva.
Ruotsin luontoa katsellessa olimme Kölin yli kuljettuamme jo Norjan puolella. Huomattavimmin ei näiden kummankaan maan maantieteellinen sävy eronnut meidän suomalaisesta. Vain enemmän järviä näimme Suomessa. –
Tullitarkastajat rajalla olivat virallista väkeä. Liijoin syvälle eivät he kuitenkaan matkatamineihimme vajonneet. Norjalaisia matkustajia nousi pysähdyspaikoissa vaunuihin; heidän kanssaan sukeusi sitten keskustelu. Vaikeasta kansallisesta tilanteestamme hekin tiesivät, Bobrikoffista ja m.m. Heidän mielipiteensä oli, että pitäisi jälleen muodostaa jonkunlainen unioni Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Suomen välillä, joka mahtavana liittona kykenisi suojaamaan tunkeilevaa slaavilaista vastaan.

Matkailun helppous ja ruokailutapojen heikkous

Kööpenhaminan_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Joukossamme oli eräs göteborgilainenkin viuluniekka, ensi viulu, pitkän huiskea mies. Hän ei ollut tilapäisesti hankittu soittaja ulkomaanmatkaa varten, vaan oli ollut Helsingin musiikkiopistossa pitemmän ajan opettajana. Iloinen, leikkisä mies, kaskujen kertoja kuten oikeat göteborgilaiset laulavine ruotsinkielineen. Maisteri Lampéniko jostakin eri syystä hänelle lienee antanut liikanimen ”Steüerman”.– Liikanimiä miehille sikisi matkalla. Eräs kotimainen sellistimme, sulkeutuneen ja ikään kuin väsähtyneen näköinen, ulkoilmeensä vuoksi oli saanut nimen ”Müde”. Steüerman, Müde, Lampén ja Sjöblom muodostivat erikoisen hupaisan nelikön, jossa syrjäinenkin hyvin viihtyi. Nähtävyyksistä kussakin eri paikassa he olivat selvillä ja täysin kultivoidusti he kaikkialla esiintyivät. He olivat seurueemme ”Feinschmecker”,
Göteborg jäi taakse matkallamme Malmöhön, jossa annoimme konsertin ei aivan täysilukuiselle yleisölle. Täällä siirrettiiin osa junaamme komealle höyrylautalle, joka välittää liikettä Malmön ja Köpenhaminan välillä.
Oli jo ilta kun astuimme tähän mielestämme omituiseen kulkuvälineeseen. Illallinen ruokasalissa oli valmis ja orkesterimme ryhtyi niin kuin tähänkin asti oli ollut laita aterioimaan ”in corpore”. Ruoka oli oivallista kuten se ylipäänsä kaikkialla Skandinaviassa oli ollut. Voileipäpöydät lämpimine ruokineen hakivat vertojansa; varsinkin matkustettaessa Itämerellä olimme tämän, niin kuin kaiketi muutkin matkailijat, ovat tulleet kokemaan. Mutta meidän ruokaileminen, mikä koskee oikeita pöytätapoja, jätti paljon toivomisen varaan. Enhän ollut nähnyt aterioidessa missään sellaista rynnistystä. Niin, miten ruokapöytään käytiin käsiksi. Se oli selvimmin sanoen kyynärpäillä tuuppimista miesten kesken, ken ensimmäisenä ennättäisi hotkaisemaan sisäänsä parhaimmat palat. Ilokseni totesin eräiden toverien kanssa, ettemme me suomalaiset suinkaan olleet etualalla tässä tungeskelussa. Johtuu mieleeni nyt jo mainitsemani järjestysmiehemme orkesterissa, joka soittaessaan ikään kuin puski päällänsä, silmät tiukkana kuten sonnilla, joka juuri on saamaisillaan vastustajansa työnnetyksi maantienojaan. Jotakin samantapaista oli tuossa tungeskelussa ruokapöydän äärellä. Näemmehän rautatieasemillamme ruokailupaikoissa kiirehtiviä matkustajia, mutta noudatetaanhan meillä kuitenkin sovinnaisia tapoja. Luulen, että monet ikään kuin salakähmäisesti vieläpä mättivät taskuunsa sellaista, mikä sinne ruokapöydältä mukavasti voitiin sijoittaa (muistanpa varhaisemman tapauksen sikaarilaatikoista, joista hetken kuluttua olivat sikaarit haihtuneet, ei savuna, vaan miesten taskuihin, eräässä orkesterikemussa). Ulkolaiset, mielestämme pyrkivät yllämainitussa suhteessa etualalle. Näin oli asianlaita meidän ruokaillessa.
Yö oli ihana lauttamatkustaessamme yli liplattelevien laineiden Köpenhaminaa kohti. Kaikkialla vilkkuivat loistomajakat ja taivaalla tuikkiva jo tähtösetkin.
Köpenhaminassa majoituimme ”Wied” –nimiseen hotelliin. Matkustimme todellakin kuin ruhtinaat tahi varakkaat. Matkatamineet ja soittokoneet seurasivat mukanamme meidän niihin koskematta muulloin kuin pukeutuessa konserttiin ja soittaessa. Me vain siirsimme maallista ruhoamme toisesta paikasta toiseen.
Konsertin annoimme Köpenhaminan Tivolissa. Sali oli täynnä ja innostus kuten ylipäätään Skandinaviassa suurenmoinen. Vaikutti kyllä hieman kuten kylpylaitoskonsertilta soittaa tällaisessa ympäristössä. Vainusinko sitä yleisössä vai miten, en tiedä. Ehkenpä suuri osa köpenhaminalaisisa otti sen sellaisena. Näin minusta tuntui, en päässyt oikeaan sinfoniseen konserttimielialaan. Tätä tunnetta täydensi vielä se, että heti konsertin päätyttyä meidän jälkeemme astuivat lavalle Tivolin orkesterin jokapäiväiset soittajat keveine ohjelmineen.

KO_PariisinTurnee_cut

Olihan Köpenhaminassa koettavaa jos nähtävääkin. Kolusin suuren historiallisen museon ja arkkipiispa Absalonin aikana perustetun tyhjän, osaksi raunioituneen linnan. Toisen klarinetin soittajan kanssa kiipesimme linnan autioita, huojuvia porraskäytäviä ylös ja alas mieliaatoksissa kaiken katoavaisuudessa. Eivät nyt täällä miekat helisseet tahi kannukset kalisseet, ei kuulunut silkkihameiden kahinaa eikä näkynyt kohteliaita kumarruksia ja kiehtovaa keimailua linnan tyhjissä suojissa.
Köpenhaminan Tivolin puisto ja puistoelämä on tutustumisen arvoinen. Jokainen Tanskan pääkaupungissa käynyt maamiehemme ja naisemme sen hyvin tietävät.
Laiva vei nyt meidät Lyypekkiin. Ennen vanhaan hansakaupunkiin tuloamme tutustuimme Tanskan rantameren jyrkkiin liitukallioihin. Olipa meillä, erämaan miehillä, matkalla paljon nähtävää ja opittavaakin, emmekä me asettaneet kynttiläämme vakan alle siinä, missä ehken joku toinen olisi sen asettanut.
”Müller” oli ensimmäinen, oikea saksalainen kaikusana, joka meidät yllätti, kun poljimme Grosse Vaterlandin tannerta, Brockmüllerin hotelli Lyypekissä, johon majoituimme.

Berliini ja oluiden viehätys

Berliinin_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 12

Ja sitten Berliiniin.
Majapaikkamme omituinen nimi: ”Die Vier Jahreszeiten”. Muistan nyt tässä erään tuttavani äskettäin majailleen samaisessa hotellissa Berliinissä käydessään.

Saksan kautta matkustaessamme emme tietysti voineet olla maistamatta oivallista saksalaista olutta. Vähintään me, taiteilijasielut. Saksalaisilla se kuului vanhaan totuttuun tapaan, meille se oli uutuuden yllätys. Mutta aivan suunnattomasta merkityksestä näkyi saksalaisille olevan heidän oluensa. Eihän voinut muuta johtopäätöstä tehdä kulkiessaan esim. Berliinin katuja, joissa kuvaannollisesti sanoen melkein joka toinen ovi kadulta vei oluttupaan. Tummaa olutta, vaaleata olutta. Viimeksimainittu muistutti suuresti hyvin valmistettua kaljaamme. Entäpä sitten oikea ”münchener”olut. Jollemme sitä juoneet niin emme juoneet mitään. Mitä herkullisena ja virkistävänä se helmeilikään haarikoissa. Meidän pojat siemaisivat sitä sisäänsä kilvan saksalaisten kollegojensa kanssa. Useinpa kävellessä jonkin toverin kanssa tämä aivan huomaamatta hävisi viereltäni, pujahtaen johonkin sivuamaamme oluttupaan. Varoittihan kapellimestarimme meitä ahkerasta oluen nautinnasta, sanoen juoman kuumalla ilmalla olevan vahingollista vatsalle. Mutta kun vaahtoavaa juomaa suoraan tynnyristä laskettiin ja viinuri laudalle haarikalta pyyhkäisi liijallisen kuohunnan kenpä silloin vatsaansa ajatteli. En luule, että kapellimestarimmekaan silloin sitä johtui ajattelemaan.

Berliinin_konsertti (7)
Berliinin Filharmonisen seuran suuri juhlasali. Paljon yleisöä. Soitimme nyt tuiki tärkeässä paikassa. Tunnettuahan oli tämän seuran orkesterin taiteellinen taso kautta maailman. Oli siis pantava parastansa. Emmekä jättäneetkään sitä tekemättä. Kajanus, Sibelius ja Järnefelt saivat mielestäni ansiokkaan tulkinnan. Maamme luonne, musiikillisesti kuvattuna, meidän jylhät, kauniit ja valoisat maisemamme, kansanlaulut ja –soitot, Väinölän kankaiden kajahdukset, järviemme aaltojen loiskeet. Viulut ja torvet lauloivat milloin valittavina, milloin riemuiten, puupuhaltimet joskus synkän vakavina elämyksiämme. Esitimme innostuksella ja Kajanus loi parastansa julkituodakseen oikean sanoman. Laulajattaremme Ida Ekman lauloi berliiniläisten sydämeen kotimaisia sävelmiämme. Illan konsertti onnistui ja Berliinin sanomalehtien arvostelu oli kiittävää.

Berliinin_arvostelu (3)
Yöjunassa huhkimme sitten kohti Hollantia, Amsterdam siellä määränämme. Yhä vaan kauemmaksi kotimaasta poistuimme. Matkalla yöaikaan emme nähneet mitään muuta kuin loppumattoman, suoran kiskotetun rautatien, jota myötä viiletimme pikajunan veturin raskaasti huohottaessa. Pysähdyspaikoissa saksalaiset kollegamme avasivat akkunat ja ojennetuin käsin huusivat ravintolan puolen tuon tutun saksalaisen sanonnan: ”Bier, Bier!”. Laiturilla seisoskelevat tarjoilijat, jotka valmiiksi täytettyine haarikoineen siellä ikään kuin huudon odottivat, saivat rahansa ja janoiset janonsa tyydytetyiksi. Täytetyt haarikat menivät kaupaksi siellä kuten kuten kesällä meillä rautatieasemilla marjaropeet.

Maailmannäyttelyn ihmeitä ja ruokapaikkoja

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 17

Le_pavillon_finlandais_de_lExposition_universelle_de_1900_à_Paris_(3328631115)
Le pavillon Finlandais de l’ Exposition universelle de 1900
By Jean-Pierre Dalbéra from Paris, France via Wikimedia Commons

Ja sitten katselemaan kaupunkia ja maailmannäyttelyä.

Pariisi tarjosi paljon huomiota herättävää maailmannäyttelyssään v. 1900 ”Historiallinen” Parisi on tietysti kiinnostava, mutta näyttelyn aikana huikaisivat silmää ensi sijassa maailman kuulut ”ihmeet”, ihmiskunnan suurimmat silloiset teknilliset saavutukset. Ja meille suomalaisille, jotka kaukaa maailman toiselta ääreltä olimme saapuneet näyttelyä katosmaan, oli kaikki, mitä täällä näimme, täysin yllättävää.

Kehässä kulkeva jalkakäytävä ja Eiffel-torni olivat ensimmäiset tuttavuuteni (lukuisten muiden joukossa). Ensinmainittuun päästiin kadulta joko portaita ylös tahi myös melkein pystysuoraa liukuvalla jalkakäytävällä, jokseenkin samanlaisella, millainen hiljakkain suuren tavarataloon pääkaupungissamme sijoitettu. Niin nousten tultiin tasavalle, leviävälle ja korkealle sillalle. Tämä silta, muodoltansa muistuttaen rautatien ratavallia, kiersi kehänä näyttelyalueen rakennukset. Siltana oli kaksi jalkakäytävää aivan vieretysten. Toinen niistä liukui eteenpäin hitaammin, toinen nopeammin. Nopeamman vauhti oli kuten ripeän kävelijän. Nousemalla ensiksi hitaammalle käytävälle ja sitten siitä nopeammalle teki mukavasti kierroksen ympäri koko näyttelyalueen palatseineen tarvitsematta astua askeltakaan. Laite oli kerrassaan ihmeellinen, kun ajattelee käytävän tavatonta pituutta. Hiljaa ratisten oli se alituisessa liikkeessä ja ahkerasti sitä käytettiin. Istuimia siellä ja täällä pitkin matkaa.

Eiffel-tornissa vietin parisen tuntia katsellen sen ylimmästä huipusta kiehuvaa maailmaa jalkojeni juurella. Ilma oli täällä ihanteellisen raitista, varsinkin kun sitä vertaa Parisin raskaaseen ilmaan alhaalla. Silmäillessä yli suuren maailmankaupungin kiisi katse ohi sen ääriviivojen maaseudulle, josta tuuli kantoi tuoksuvaa vehreyttä. Oli todellinen nautinto viettää aikaansa tässä huimaavan korkeassa metallitornissa. Lähellä sijaitsevaan Madeleine-kirkon heleät kellot lauloivat katolista melodiaansa ja tuonnempana kohosi komea ja jykevä Notre Damen temppeli, joka kuitenkin niin ylväs ja suuremmoinen kuin onkin katsellessa sen kokoa alhaalta maaperältä, täältä nähtynä oli pieni ja matala.

Näyttelyrakennusten kaikinpuolisen tutustumiseen niin sisäiseen kuin ulkoiseen ei kuteinkaan riittänyt aikaa vaikka viivyimmekin Parisissa yhdeksän päivää. Täytyi ottaa huomioon vain merkillisimmät. Suomen paviljonki oli kyllä pienoinen, etten sanoisi pienin, mutta meistä suomalaisista aistikkain ja hauskin. Huhuiltiin keskuudessamme, että olisi ollut aikomus esittää suomalaista musiikkia sen edustalla jonakin päivänä ennen konserttimme alkua. Oliko se nyt vain huhua tahi todellista aikomusta, en tiedä. Joka tapauksessa jäi se toteuttamatta. Mielestäni olisimme kyllä voineet sen tehdä.

Sitä hälinää ja hulinaa, mikä vallitsi varsinaisella näyttelyalueella, olisi mahdoton tyydyttävästi kuvailla. Kaikenkarvaiset kiertävät, musiikkia esittävät soittoyhtymät siellä olivat äänessä. Säkkipillien pitkä, sireenimäinen volina ja kirkuvien mainostajain toistensa kanssa kilpaileva esittämiskyky hakivat vertaistaan. Ruokapaikat ja erilaisten viinien tarjoilupöydät olivat suuren yleisön suosituimpia. Pullollinen näitä viinejä maksoi vain yhden frangin. Jo matkalla Parisiin Ranskan halki pikajunalla kiitäessämme osin eräällä asemalla sellaisen isomman pullon valkoviiniä, jonka pistin povitaskuuni ikään kuin mikäkin markkinamies. Kukapa meikäläisiä täällä tunsi, jos hieman vapaammin käyttäydyimmekin. – Yöllä Parisissa vallitsi melkein samanlainen kuumuus kuin päivälläkin kuvannollisesti puhuen. Sietämätön helle huoneessa pakotti nukkumaan ilki alastomana vuoteellaan, vai ohut lakana peitteenä. Silloinpa jokunen pienempi naukku valkoviiniä aikaansai viileämmän tunteen ruumiissa.

Nämät happamat viinit kuuluvat, kuten kaikki Parisissa kävijät tietävät, päivän ruokajärjestykseen. Tilatessa aamiaista tahi päivällistä tuodaan pöydälle pullollinen valkoista tahi punaista, miedompaa viiniä. Viinit ja ranskanleivät. Kummallakin on ensiksi ateria aloitettava. Ranskanleivät eivät ole meikäläisten leipien vertoisia. Ne ovat hyvin pitkiä ja kapeita. Leikillä kantoivatkin niitä toverini hakiessaan tarjoilupöydästä, olallansa kuin mitäkin aidanseipäitä.

Ranskankieltä taitamaton tuntee tietysti olonsa Parisissa melko hankalaksi. Siksipä moni meistä, jolta puuttui tämä taito, tarpeen vaatiessa liittyi sitä taitavan seuraan. Sellistimme Fohström, joka kieltä hallitsi, nähtiin usein sellaisena keskeisenä henkilönä. Kerran olin eräiden toverieni kanssa hänen seurassa ja hän ehdotti että menisimme katsomaan erästä suurta tavarataloa, jossa saisimme oivallisen tilaisuuden ostaa hyviä ja kestäviä sukkia. Matkalla sinne pysähdytti hän kohteliaalla kumarruksella erään naisen puhellen hetken hänen kanssaan. Seuraus tästä oli että nainen nyökäytti päätänsä ja lähti mukanamme tavarataloon. Sisällä hän valikoi meille kullekin sukat, jotka jälestäpäin huomasin todellakin lajiaan mitä parhaimmiksi. Sellistimme palkitsi naisen tarjoamalla hänelle lasillisen madeiraa ja tämä näytti erotessaan meistä olevan siihen tyytyväinen. Mitään rahallista korvausta ei hän vaivastansa ja lisäisinpä ajanhukastaan vaatinut.

Päivät luistivat kaupunkiin tutustuessa. Sää oli tukahduttavan kuuma. Auringonpistoja saivat useat. Me pohjolan pojat, emme siihen sortuneet. Nahkamme ei ollut niin arka kuin ulkolaisten. Olikohan se saunanlöylyn karaisemaa.

Lue lisää Helsingin kaupunginorkesterin ja Jean Sibeliuksen yhteisestä historiasta.