Pariisin turnee 1900 osa 1 – Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923

Esipuhe

Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.
Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.

Tekijä.

Järnefelt_sopimus (2)

I Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.
En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.
Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.
Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.
Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.
Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.
Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.
Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.
Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”. Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.
Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.
Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.

Konserttimestari Sitt ja röyhyävä sikaari

1219_konserttimestari_sittAnton Sitt (1847 – 1929)

Ansaitsisi erityisen pitemmän kuvauksen konserttimestari Sittistä, tästä suomalaisten viuluniekkain ensimmäisestä, etten sanoisi suurimmasta opettajasta. Useimmat sekä nykyään elävistä että jo manalle menneistä viulunsoittajista ovat Sittin opetusta nauttineet. Heistä tuli sekä kuuluisia että keskinkertaisia viuluniekkoja – huonoja ei tietääkseni ainoatakaan. Kolme vuotta soitettuani en vieläkään päässyt hänen hoiviinsa. Ensimmäinen opettajani viulunsoitossa oli ollut etevä viuluniekka. Enhän enää ollut pasuunaviolistin puutteellisessa koulutuksessa. Eräs orkesterin toinen konserttimestari, solisti, juutalainen, tuli nyt opettajakseni, etevä virtuoosi kylläkin, mutta täysin välinpitämätön opettajana. Vapauduin vuoden soitettuani hänen holhouksestaan ja tulin nyt ”ukko” Sittin kouriin. Ensimmäinen tunti oli pettymys minulle: ”ukolla” oli omat käsityksensä minusta oppilaana ja yliolkaisesti hän alussa ohjaili. Mutta useinpa naseva huomautus soittamistavasta avustaa enemmän kuin voi kuvitellakaan. Tavallisesti istui Sitt selkänojassa tuolillansa röyhyävä sikaari hampaissaan. Hän ei milloinkaan muulloin ollut tupakoimatta kuin orkesterilavalla konsertissa. Harjoituksissa johtaessaan tai soittaessaan nyökötti sikaari joko puoleksi tai kokonaan sammuneena suunpielessä.

Kaikki vanhemmat konserteissa kävijät muistavat tämän kauniin vanhuksen ensi viulujen huipussa. Hän oli ”exelsior” ”stemmallensa” ja muut olivat melkein kuin hänen oppipoikiansa – myöhemminkin kuin orkesteri vähäsen kerrastansa suomalaistui. Hän istuin kuin isä poikiensa ensi – toisen ja alttoviulujen keskellä. Usein, kun harjoituksissa sattui joki vaikeasti suoritettava paikka, ”pasaassi”, nousi hän tuoliltaan, Kajanuksen keskeyttäessä silloin johtamisensa , ja sikaari tupruten suupielessä näytti muille miten vaikeus oli helpoimmin, viulullisesti, soitettavissa. Me kaikki oppipojat sitten kuuliaisina hänen neuvoansa seurasimme. – Varajohtajana hän oli varma. Johtaessaan hän ei suinkaan kiirehtinyt, ”pikkuhiljaa”, tarkkarytmisesti oli kaikki soitettava. Johtamisessa ei ollut tulta, nopeata menoa, pikemminkin pidättyväisyyttä, harkintamaista. Ominaista hänelle oli, että ensi viuluja hän huolellisesti tarkkaili, välittäen vähemmän toisista viuluista, vastakohtana Kajanukselle, jolle ikään kuin silmätikkuna toinen viulu oli. Eräs tovereistani toisessa viulussa kuiskasi tällöin, Kajanuksen saapuessa, meille toisille, että nyt on ”ukko” – tarkoittaen Kajanusta, jota tavallisesti meidän poikamaiseen tapaan mainittiin tällä nimellä – tulee jälleen meitä ”kiusaamaan”. Mitään kiusaamista se ei kuitenkaan kapellimestarimme puolelta ollut; tahtoi hän vain, että suorittaisimme, harjoiteltuamme huolellisesti ohjelmamme, tehtävämme kunnollisesti.

Sitt oli taitava viuluniekkain orkesterisäestäjä, sanoisinpa verraton. Mahtoipa olla turvallista soittaa pelkäämättä säestäjän jäävän jäljelle tahi menevän edelle, mitä monet pianosäestäjät tekevät. Kuulin usean suurmestarin esityksiä ja kaikkiin heidän ”oikkuihinsa” Sitt orkesterineen kimmoisesti sopeutui. Ei silloin huomannut hänen flegmaattista orkesterisolo-johtamistaan. Luonteeltaan varsinkin johtaessansa oli hän kiivas ja hermostui silloin lausumaan jyrkät sanat, unohtaen jo melkein heti äkillisen tunteensa purkauksen.

Taitava oli Sitt pianolla säestäjänäkin. Soitin konserttini hänen mukaillessa ja orkesterikoulun näytetilaisuuksissa hän usein istui pianotuolilla.

Ensimmäinen opettajani, pasunisti–violisti ei enää minulle ollut mikään merkkihenkilö musiikin alalla.

********

Kansallisbiografian artikkeli Anton Sittistä.

Pariisin turnee 1900 osa 3 – Pariisin-orkesterin henki

Kajanus_Pariisin_orkesteri

Robert Kajanus johtaa Helsingin filharmonisen seuran ”Pariisin-orkesteria” Palokunnantalon juhlasalissa.

Kapellimestari Kajanus ja orkesterin henki

Siirtyisinkö nyt kuvaamaan ensimmäistä miestämme, kapellimestaria, professori Kajanusta. Olen puhunut Sittistä, jo muutamia vuosia takaperin manalle menneestä miehestä, hänen harmaat hapsensa ovat oikeuttaneet ensi esityksen orkesteriniekan näkökulmasta. Kajanus, Kaijus, ukko, viimeinen nimitys kapellimestaristamme silloin ei ollut ollenkaan paikallansa – tokkopa häntä vieläkään virkeytensä vuoksi voisin ukoksi mainita, olen itse enemmän ”ukko”. Mutta tuttujahan tuollaiset nimitykset nuorisoa ovat, olimmehan melkein kuin vanhemmat koulupojat, vaikkemme silloin suinkaan itseämme sellaisina pitäneet.

Mutta orkesterioppilaina meitä nähtävästi kuitenkin pidettiin muihin ulkolaisiin, arvokkaammilta näyttäviin verrattuna, varsinkin palkkauksemme suhteen. Senhän kyllä huomasimme ja se meitä enemmänkin kiusoitti. Kyllä olimme jo silloin mielestämme yhtä pystyviä kuin ulkolaisetkin. Tulihan orkesteriimme, vaihtuen melkein joka vuosi, saksalaisia pojan nulikoitakin, eikä heidän soittokuntoisuutensa ollut erikoisempaa kuin meidänkään. Mistä lienee tämä johtunut. Syyn arvelen nyt tarkemmin ajatellen piilevän eräässä toisessa seikassa. Orkesterimme n.s. järjestysmiehenä, s.o. henkilönä, joka teki sopimukset vaihtuvien soittajien kanssa, hankkien uusia eroavien tilalle, oli eräs pienikasvuinen saksalainen, paksu mies, mielestänsä hyvin tärkeä henkilö. Epäilimme ettei hänellä ollut varsin suopea käsitys meistä suomalaisista. Hän hankki paikkoja omille maamiehillensä ja me suomalaisethan heidät syrjäytimme, kun orkesterimme suomalaistui vähän kerrassaan. Ja Kajanus pyrki orkesterimme suomalaistumiseen. Huomasiko hän yllämainitun seikan ja miten hän suhtautui mainittuun herraan, en tiedä. Olen melkein varma, ettei järjestysmiehemme meidän puolta pitänyt. Tulen häneen myöhemmin.

Kajanus, johtajana, orkesterilaisten silmissä ja käsityksessä. Niin, pidimmehän hänestä. Hyvä mies johtajana, ei milloinkaan kiivas, mutta kyllä melko satiirillinen, useasti kuitenkin leikillinen. Johtaminen suurpiirteisesti kokonaisuutta käsittävää, silti kuitenkaan yksityiskohtia unhoittamatta. Tuo hyvätuulisuus ja leikillisyys muodostivat hänestä sympaattisen orkesterihenkilön ja oivaltaminen miten saadaan kaunista., vaikuttavaa ja komeata, oli hänen erikoisominaisuuksiansa. Hän huomasi miten ”begeistrinki” (toim. huom. innostus) aikaan saadaan; se oli suuri asia ja – tavallaan salaisuus eivätkä sitä kaikki johtajat oivalla.– Suuret taloudelliset vaikeudet hänen työskentelyänsä haittasivat, vaikeudet, jotka usein näyttivät voittamattomilta, mutta jotka hänen jättiläismäinen tarmonsa kuitenkin ylitti. Hänen elämänsä orkesterinsa keskellä oli siten toimintaa muurahaiskeossa. Ja siinä keossa oli muutakin kuin musiikkia; oli taiteilijain oikkuja, palkkojen tinkimistä, intriigejä (toim. huom. juonittelua) ja ties mitä.

En tiennyt enkä nähnyt paljon tätä kaikkea, mutta arvelen, että kyllä oli ”ukko”parka monesti helisemässä. Mutta kuten sanoin – elelin tietämättömänä – tahi en tahtonut tietää mitään muuta kuin kaunista musiikkia, ei haluttanut repiä viulusta karmeita epätoivon sointuja, ei rahan edestä soittaa. Halusin ihannoimassani orkesterissa panna parastani, hukkuipa esittämäni sitten näkymättömiin muiden joukkoon tai sumensi kauniin äänivedon – milloin se oli kaunis – toinen raa´alla jousenvedollaan tahi torvi törähdyksellään. Ja mitä osasin soittaa, sen osasin, mitä en, sen en. Toiset osasivat paremmin toisessa paikassa, toiset toisessa. Huonoa oli olemassa, ei aina hyvää enkä minä ollut ainoa huono, paremmatkin erehtyivät, paremmat, joilla jo yhdeksän vuotisina oli ollut mestarit opettajina, kun minulla mestari vasta kaksikymmentäyksi vuotta täytettyäni. Ja ensimmäinen opettajani pasuuna-violisti.

Mutta mitäs ikävistä. Halusin elää siinä kauniissa ja mahtavassa mitä orkesteri tarjoaa. Ja olin päässyt ihannoimaani taiteilijaryhmään. Istuin syvällä valtavan soittokoneen sisällä. Huumaavat soinnut vyöryvät ylitseni suurina sinfonioina ja uvertyyreinä. Johtaja pidellen ohutta puikkoa kädessään, ohjasi sen koneistoa kuin kapteeni laivaansa.

Niin, milloin sävel kuten yhteisestä suostumuksesta paisui, riipasihe se mukaansa laulamaan täysin keuhkoin. Haltioituneena unohtui silloin kaikki, yksinpä se orkesterikin, jonka keskuudessa istui. Musiikki kiehtoi silloin kokonaan valtoihinsa. En elänyt silloin painetuissa nuoteissa; jossakin muualla nyt liiteli mielikuvitus. Vanhat, rakkaat muistot sukelsivat pinnalle henkevöityinä. Sisäiset näkemykset ja elämykset innoituksen ollessa ylimmillään kirkastuivat silloin tietoisuuteen. Ja kun konsertissa näki yleisön silmät loistavina seuraavan mukana, sillon kaksintuivat elinvoimat ja esittämisluomusvoima vieläkin tehokkaammaksi. Sormet iskivät kieliin kuten teräsvasarat; kylmää teknillistä soittajaa ei ollut olemassakaan. – Kajanus seisoi jalustallaan kuin päällikkö armeijansa keskellä. Sävelten vyöry, joka kuohui ylitse puolelta jos toiseltakin, teki mahdottomaksi kuulla oman viulunsakaan ääntä, vaikka sitä voimalla puristikin esiin. Käyrien keihäsmetsä nousi ja laski vuoroittain edessä ja takana ja mahtavat pasuunat kaikuivat jylisevinä kuin vastustamattomat sotatorvet.

Kapellimestari Kajanus ja satiirilliset välikohtaukset

Kajanus

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 4

Mitäpä muuta kertoisinkaan kapellimestaristamme. Mainitsin hänet leikilliseksi, mutta myös satiirilliseksi henkilöksi. Kerran hänen satiirinsa aiheutti pienemmän välikohtauksen orkesterin harjoituksissa. Niinpä muistan erään harpunsoittajan, vierasmaalaisen, vanhemman jo eläkkeellä olevan miehen, joka tilapäisesti oli kiinnitetty orkesteriimme. Jostakin syystä kimpautui hän kapellimestariimme, joka tavallisuutensa mukaan otti asian huumorin kannalta. Mies ei kuitenkaan tätä huumoria käsittänyt, ehkä oli siinä höysteeksi hieman satiiriakin. Yleisen puheen sorinan vuoksi en voinut tarkemmin kuulla. Huomautan nyt eräästä seikasta, joka liittyy tähän tapahtumaan.
Kunkin eri soittokoneen nuoteissa on yhtä järjestystä noudattaen kirjaimet, mikä seikka harjoitettaessa helpottaa jonkin toistettavan paikan löytämistä. Välttääkseen kuulohäiriöitä, mikä helposti syntyy lausuttaessa usein kirjaimia B ja D tahi I ja J yhdisti johtaja kuhunkin kirjaimeen jonkin sillä alkavan sanan kuten B:hen Beethoven, D:hen sanan David. Tällä hetkellä soitettaessa olimme tulleet kirjaimeen I. Mielipiteiden vaihto johtajan ja harpunsoittajan välillä jatkui ja viimemainittu murisi tyytymättömästi ja tahdittomin sanoin minkä mitäkin, kapellimestarimme yhäkin katsoessa asiaa leikilliseltä kannalta. Letkauttaen tuota suulasta miestä läväytti Kajanus silloin I:n kohdalla sanan ”idiot”. Tämä oli liikaa harpunsoittajalle, joka lopetti soittamisensa, nousi tuoliltaan ja poistui harjoitushuoneesta. Miten asia oikeastaan päättyi, en enää muista. Mutta eiköhän tuo samainen paksu herra orkesterin järjestysmies liene asian selvitellyt molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Sillä vielä samassa harjoituksessa oli harppu mukana.
Toinen hauska muisto liittyy bassoviuluihin eli niin kuin niitä orkesterissa nimitetään kontrabassoihin. Nämät kolme suurta jurilasta orkesterin taustalla siinä. Soitimme jotakin Beethovenin sinfoniaa. Näissä kuten klassillisissa kappaleissa yleensä noudatetaan esitystä luonnehtiessa äärimmäistä varovaisuutta ja tarkkuutta. Jostakin selittämättömästä syystä ja vaikka aakkosellista merkintää noudatettiinkin eivät bassot tällä kertaa seuranneet eräässä osassa sinfonian mukana ja käsittivät näin ollen väärin toistamisen. Piti uudistaa kirjaimesta B, mutta he alkoivat kirjaimesta D. Edellisessä oli merkitty piano pianissimo ja jälkimmäisessä forte fortissimo. Seuraus oli koomillinen. Bassot jyrähtivät mahtavat huippuforten. ”Tjenare!” oli Kajanuksen leikkkisä huudahdus ja muut nauroivat mukana. Mutta sattuipa tällaisia kommelluksia muillekin soittokoneille.
Eräs huvittava tapaus vieläkin. Niinpä, odotellessamme nuottitelineiden ääressä kapellimestariamme ja kunkin soitellessa minkä mitäkin, kuka skaaloja, kuka nuoteista, niin että harjoitushuone oli lakea myöten täynnä epämääräistä musiikin sekasotkua, mikä muistutti markkinahumua, joku soittajista itseksensä aloitti jonkun yksinkertaisen kappaleen, tavallisimmin tanssin tahi tanssiryhmityksen. Useimmiten oli tällaisen musiikin alkaja joko klarinettimme tai oboen soittaja, kummatkin aika veitikoita. Esitykseen liittyi pian muitakin soittokoneineen ja kohta tälle kokoomukselle ilmestyi kapellimestarikin. Ensimmäinen pasuunan puhaltaja, pitkätukkainen hieman kalpeahko mies ymmärsi heti miten tällaista orkesteria johdetaan ja istui pian kapellimestarin tuolilla nakuttaen alkajaisiksi puikollansa nuottitelineeseen – tahi, vieläkin paremmin, vierellänsä istuvan toisen viulun soittajan päälakeen. Nakutettu ymmärsi leikin ja ryhtyi yhteissoittoon. Pitkän mustan tukkansa johtaja pyöräytti yli päänsä alas silmilleen. Heilauttaen keikailemalla tahtipuikkoaan hän aloitti ja samassa kajahti iloinen polska melkein koko orkesterin esittämänä. Bassot voimakkaasti tahdin ryhdistivät. Tapahtuihan usein tällaista. Kerrankin, soiton parhaillaan pauhatessa ja ”kapellimestarin” epätoivoisena tahtipuikollansa huitoessa tukka syvällä yli pään, soittajien parhaillaan pitkittäessä eräänlaista fermaattia, jota johtaja halusi vielä pidemmäksi, kohottautui seisoalleen tuoliltaan ja haltioituneena pudistellen koko ruumistansa, saapuikin Kajanus. Ilve silmissään hiipi hän kapellimestarin taakse juuri fermaatin huippukohdassa, tarttui miestä vyötäröitten kohdalta ja pudisteli siitä vielä ankarammin kuin johtaja puikkoansa. Bürfiilari –kapellimestarin hämmästys oli ilmeinen. Huvittava puoli käsitettiin niin kuin se piti käsitettävänkin.
Tulen vielä varsinaisen konserttikiertueemme varrella koskettelemaan kapellimestariamme Kajanusta. Jätän hänet nyt kuvatakseni orkesterimme yhteydessä vielä paria siinä toimivaa henkilöä.

Kolofonioprofessori ja pilailevat soittotoverit

Entree-biljett_populära_konserten (16)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 5

Tulen nyt siihen paksuun orkesteriherraan, josta ohimennen olen maininnut. Kuvailkaa itsellenne lyhyttä, tanakkatekoista miestä. Sehän on hyvin helppoa. Tämän leveäharteisen miehen kasvot ovat pingoittuneen näköiset, ne ovat aivan pyöreät ja melkein alati punaset. Hän on hyvin vilkasliikkeinen, käyttää sankasilmälaseja, joiden takaa hänen levottoman näköiset silmät sanoisinko julkeasti tirkistävät. Tässä hätäinen kuva järjestysmiehestämme. 

Järjestysmiehen tehtäviin kuului: kirjoittaa harjoituspaikalla pienelle taululle harjoitusten, konserttien y.m. kuten teatteriesitysten – joissa orkesteri avusti – alkamisajat, järjestää soittotehtävät vuoroin kullekin. Teattereissa esim. avusti vain osa orkesteria. Milloin tarvittiin musiikkia sekä Suomalaiseen että Ruotsalaiseen teatteriin samana iltana, oli toinen puoli orkesteria mukana edellisessä, toinen puoli jälkimmäisessä – järjestysmiehen määräyksiä oli seurattava ja oikeamielisyyttä hän koetti noudattaa. Jokainen halusi kuitenkin vetäytyä syrjään soittamisesta sanoaksemme ulkopuolella varsinaisten konserttiesitysten, sillä sellainen oli ikävää. Alituista kahnausta oli tämän vuoksi sekä järjestysmiehen että jäsenten välillä, mikä usein purkautui kiivaisiin sanoihin järjestysmiehen naaman punoittaessa entistäänkin punaisempana. Mutta hänelle jäi tavallisesti viimeinen sana. – Milloin minkäkinlaisissa tilaisuuksissa saimme soittaa. Eräänä sunnuntaina mm. olin mukana hautajaistilaisuudessa kirkossa, kello 2 päivällä kansankonsertissa ja illemmalla jonkun tunnin Ruotisalaisessa teatterissa jatkaakseni sitten illalla helppotajuisessa konsertissa. Sunnuntait olivat työteliäimmät päivät tavallisimmin.

Järjestysmies nautti nähtävästi kapellimestarin luottamusta, oli hänelle tähdellinen henkilö. Hänen välityksellään tehtiin sopimukset ulkolaisten soittoniekkain kanssa joko sesonkiajaksi tahi pitemmäksikin. Orkesterissa hoiti hän useiden saksalaisten tapaan, kahta eri soittokonetta: hän oli rutiinin omaava toisen viulun soittaja ja samalla toinen trumpetin puhaltaja. Milloin niin tarvittiin siirtyi hän vuoroin toisesta soittokoneesta toiseen. Tällöin hän asetti soittimensa rahille, jolla istui, siksi aikaa kun toista ääntänsä hoiteli: Hänen ”virallinen” mahtavuutensa, joksi nimittäisin hänen ikään kuin silmille lentävää esiintymistään, ei vaikuttanut suinkaan miellyttävältä meistä suomalaisista. Emme voineet sellaista sietää. Epäilimme myös että hän panetteli suomalaisia kapellimestarillemme. – Eräs toinen viulu, aika vekkuli puheissaan ja hieman käytöksessäänkin, ei malttanut olla irvistelemättä järjestysmiehellemme. Viimemainittu oli hänen vierustoverinsa, he olivat n.s. telinekumppanit. Kun saksalainen poistui trumpettinsa ääreen asettaen viulun istuinpaikallensa, väänsi tämä vekkuli viulun ylintä kieltä rahtusen matalammalle. Järjestysmies palatessaan paikallensa huomasi viulun olevan epävireessä. Kolttosen uudistuessa hän ihmetteli mikä oli viululle tullut, kun se ei enää pitänyt virettään. Vekkulitoveri kaikessa totuudessaan myös oli ihmettelivään, me muut nauroimme partaamme, tahi paremminkin viiksiimme.

Mutta yhden hyvän puolen tässä miehessä oivalsin, josta olin oppiakseni, ja se oli hänen orkesterirutiininsa. Ja tämähän oli tuiki tärkeätä orkesterimuusikolle. Muistan sen harjoituksen, kun ensimmäisen kerran mukana orkesterissa soitin, istuen järjestysmiehen vieressä. Aloitettiin jollakin meluavalla, nopeatahtisella uvertyyrillä. Taisi olla alkusoitto oopperan Ruslan ja Ludmila, Glinkan säveltämä. Etyydien ja skaalojen kimpussa vuosikaudet ahertanut ja yksipuolisesti vain näihin pureutunut ei voi aavistaakkaan, miten vaikeata alussa on yhteissoittoon perehtyminen. Kaikki kuulostaa täydelliseltä kaaokselta, jossa eri osat melkein kilvan pyrkivät toisiaan sumentamaan. Et voi saada otetta mistään, kun tahti ja rytmi useasti vaihtelevat ja etyydeihin sekä skaaloihin jäykistyneet sormesi ja käsivartesi eivät vielä kykene yhdistämään kaikkea niistä hankkimaasi hyötyä. Juuri tässä tarvitaan ns. orkesterirutiinia. – Saksalainen rinnallani kävi täydellä höyryllä. Hän kiskoi käyrän pituudelta. Hänen jalkateränsä olivat kietoutuneet rahin etujalkojen taakse, ikään kuin hänen soittopontensa niistä saisi tukea. Viulu oli tiukasti leuan alla, pää kallellansa tavallista enemmän ja naama punotti kuin kukolla. Silmälasit tuijottivat osaksi nuotteihin, toiseksi kapellimestariin. Eräänlainen lystikäs kuva hänestä tässä tilanteessa väikkyi mielessäni: maan tiellä puskeva sonni, sen katseen ilme ja ruumiin kimmoisa voimanponnistus voiton hurmiossa, hetkellä, työntäessään vastustajansa tienojaan.

Hänen soittotapansa ja rutiininsa otin ohjeekseni. Jonkun ajan kuluttua olin jo niin pitkällä, että pienenä sonnina osasin puskea minäkin. Ja yhä kehityin tätä tukevaa orkesterisoittajaa seuratessani. Kiskoin jo käyrälläni rohkeasti ylös ja alas niin kuin hänkin.– Vähäisin väliajoin toverini kaivoi taskustansa kolofoniota (hartsia), iski sitä käyrän jouhiin ja tarttui jälleen soittovauhtiinsa. Nimitin häntä tovereilleni kolofonioprofessoriksi, ja kyllä hän pihkaa ahkerasti käytti soittonsa tehostamiseksi.

Vahtimestari Malkki ja kielilystikkyys

Entree-biljett_populära_konserten (13)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 6

Orkesterimme vahtimestari oli myös erikoinen lajiansa. Hän on jo manan majoille muuttanut, kuten arvelen käyneen järjestysmiehellemmekin, hänestä en myöhemmin ole mitään kuullut. Kauan sitten kerrottiin hänen matkustaneen kotimaahansa.
Malkki oli orkesterin vahtimestarin nimi ja useimmat vanhemmat pääkaupunkilaiset hänet kylläkin muistavat. Hän oli lyhyenläntä, isoluinen mies, laihanpuoleinen ja kalpeahko. Aina itsetietoisen näköinen ja esiintyen kainostelematta, olipa edessä millainen henkilö tahansa; kapellimestarikin. Vanhana pääkaupunkilaisena ”molskasi” hän vähän ruotsiakin. Mutta eipä Malkki siekaillut yrittäessään saksaakin puhua, kun orkesterissa oli useita tämän maan kansalaisia. Sekaan pujahti niin ruotsin kuin saksankielessäkin joukko suomalaisia sanoja, jotka muodostivat hänen lausumansa ajatukset lystikkääksi sekasotkuksi. Vahtimestarin vaimo oli kotoisin ruotsalaiselta seudulta ja puhui näin ollen sujuvammin kotipuolensa kieltä. Arvatenkin Malkki oli vaimoltaan oppinut sen verran ruotsia, kuin hän hätävaroen tarvitsi. Kerran kuulin hänen aviosiipaltansa kysyvän: ”Hör tu kumma, har tu må pengar?”. Tavallinen, eikä ollenkaan ihmeteltävä kompa pehmeistä kerakkeita käytettäessä. Niinikään äystäisi hän kerran vihapäissään: ”Va h–te va te nu? Ja har raapa me vingen” y.m.s.
Muistanpa erään soittotunnin, ulkolaisen solistin neuvoessa minulle oikeata käyrän kuljettamista, kun Malkki astui huoneeseemme kysyäksensä puhelimessa kirjapainosta, olivatko ohjelmalehtiset illan helppotajuista konserttia varten jo valmiit. Tämä kysymys ruotsiksi – olisivathan kai kirjapainossa ymmärtäneet sen suomeksikin – oli kielellisesti niin lystikäs ettei ruotsinkieltä täysin taitamaton opettajanikaan voinut välttää naurunpurskahdustaan. Malkki kysyi: ”Va porokraamme väärti jo?”. Lystikkäin paikka tässä kysymyksessä oli tuo suomalainen sana ”jo”.
Pariisin matkallamme vahtimestari kaikissa pysähdyspaikoissamme huolettomana hääräsi soittokoneidemme kanssa muiden vahtimestarien häntä avustaessa – ja selviytyi ”kielellisesti” kaikkialla. Pariisissa kysyin häneltä miten se on mahdollista. Ylimielinen hymähdys oli Malkin vastaus.
Hän oli joka tapauksessa toimelias ja tunnontarkka velvollisuuksiensa täyttäjä. Hänen kielilystikkyytensä ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaansa kansalaisena. Malkki oli oikea suomalainen mieleltään ja tavoiltaan ja monta hyvää ja hauskaa muistoa on hänestä jälellä silloisten orkesterin jäsenten keskuudessa.
Puolestani lausun: kepeät mullat hänen haudallansa.

Huhuja kiertueesta ja unelmia matkailusta

PariisinTurneen_Kirjanpito_1900(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 7

Jo useat vuodet olin ollut mukana orkesterin toimiessa. Oli kevätpuoli v. 1900. Sesonki eli kuumimmillaan. Harjoituksia tuhkatiheään: ”Zwölf Uhr Probe tahi Elf Uhr Probe” kirjoitteli järjestysmies taululle jäsenten noudatettaviksi. Ja illalla konsertit, teatterit y.m.m. esiintymiset. Arpajaiset ja oopperatkaan eivät jääneet vaille orkesteriamme.
Silloin alkoi kierrellä huhu soittokunnassamme, että oli aikomus kesällä järjestää orkesterimme kiertue ulkomailla, päämääränään Pariisi maailmannäyttelyineen. Aluksi emme ottaneet asiaa vakavammalta kannalta. Miten tuollainen olisi mahdollista suurelle orkesterillemme, miten, varsinkin taloudellisessa merkityksessä, lyhyesti, millä varoilla matkustaisimme? Konsertteja antamalla ja näiden tuloista hankituilla varoillako? arvelimme. Tämä oli ”korkeata peliä”, kuten tavallisesti sellaisesta sanotaan. Annoimme, kuten jo mainitsin, huhulle aluksi oikean arvonsa. Mutta asia kehittyi ja kiteytyi vähitellen uskottavammaksi. Kajanus oli niin sanonut, kertoivat häntä lähinnä olevat, että matkasta tulee tosi. Taloudellinen puoli rupeaa järjestymään, varakkaat miehet, Filharmonisen orkesterin johtokunta on puuhan takana ja tukena. Asiaa oli siis viety, epävarmojen huhujen kieriessä myönteiseen ja vastaiseen suuntaan, suuressa määrin toteuttamistaan kohti: –Taloudellinen puoli oli vihdoin varmentunut sellaiseksi, että Filharmoninen orkesteri, vahvennettuna aina 70-miehiseksi jäsenluvultaan, kokonaisuudessaan lähtee Europan kiertueelle lopullisena määränään Pariisin maailmannäyttely.
Kuulimme samalla ohjelmasta. Se olisi tieteinkin puhtaasti kotimainen, käsittäen suurimpien säveltäjiemme tuotteita niin hyvin orkesterin kuin laulun muodossa. Laulujen esittäjänä seuraisi mukana tunnettu laulajatar Ida Ekman. Orkesteriohjelma käsittäisi Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin tuotantoa.
Impressariot järjestäisivät matkan ja mainostuksen. Matkaan liittyisivät vielä paitsi säveltäjä Sibeliusta, sanomalehtien puolesta maisteri Ernst Lampen ja toimittaja Sjöblom, edellinen Uuden Suomettaren ja jälkimmäinen Huvudstadsbladetin konsertti- ja matkaselostajina.
Epäilin puolestani vieläkin matkaamme, epäilin kuten orkesteritoverinikin. Enkä malttanut olla käymättä pirteän kapellimestarimme luona, kun eräät joukostamme arvelivat ennen matkalle lähtöä jonkinlaisen karsinnan orkesterissa olevan kyseenalaisen. Kajanus vastasi, että vanha kantajoukko on tietty, vaan että ensiluokkaiset solistit täytyy hankkia ulkomailta. Teknillisesti ahkeralla harjoittamisella on käytävä esityspuoleen kiinni. Hyville viuluille ja kauniille äänelle annetaan kylläkin arvo.
Asia oli siis päätetty. Kiinnostavaa oli kuulla miten orkesterin jäsenet tähän Filharmonisen seuran lopulliseen ratkaisuun suhtautuisivat.
Soittotunnillani ukko Sitt lausuili pessimistisiä käsityksiään koko matkasta. ”Pariisissa, jossa jokainen askel maksaa,” turisi hän sikaarisavunsa keskeltä ja oikoili vanhaa vartaloansa. Ei ainakaan hän näyttänyt olevan matkan puolella. Orkesterin jäsenet taas arvelivat asiasta eri tavalla. Useat heistä tekivät tavallisesti jo sesonkiaikana kesäksi sopimuksen jonkun ulkolaisen orkesterin kanssa. Kesäaikana ei näet orkesterimme ollenkaan toiminut; sesonki meillä loppui toukokuu ensimmäisenä alkaakseen uudelleen lokakuun ensimmäisenä päivänä. Viisi kuuakutta siis olimme vapaina. Joissakin Itämeren maakuntain suurissa kylpylaitosten orkestereissa, vieläpä kauempanakin useat jäsenemme silloin toimivat. Orkesterin kiertue riisti niin muodoin ansiomahdollisuudet heiltä ja se ei tietysti ollut mieluista. Vanhemmat miehet lausuilivat vastenmielisyytensä koko matkaan, mutta näytti siltä, että nuoremmat mielellään olivat hankkeessa mukana. Viimemainittuihin lukeuduin ainakin puolestani minä.
Eikä ollutkin kerrassaan suuremmoista päästä tällaisenkin kotinurkissa nuohoavan kansalaisen mukavasti katselemaan suurmaailmaa. Uudistan tähän täydestä mielestäni ja vakaumuksestani sanan: mukavasti. Sillä voiko, jos ajattelen keskinkertaisen varakasta matkustajaa, hän edes noin huolettomasti lähteä matkalle kuin useat meidän orkesterimme jäsenet lähtivät. En tarkoita kaikkia, johon mainitsen poikkeukset. – Ennen kuhunkin määräpaikkaan saapumistamme oli meille varattu hotelli ruokapaikkoineen (tavallisesti asuimme kaksi huoneessa). Emmepä edes soittokoneistamme tarvinneet huolehtia, vahtimestari ne kuljetti sekä harjoituspaikkoihin että konserttitaloille. Hotellit olivat oivalliset, ruoka hyvää ja matkat vapaat. Mitäpä muuta voisi toivoakaan. Tulimme aina valmiille kukkaroamme avaamatta. Lisäänpä vielä, minkä yritin unohtaa, että matkatamineemmekin huollettiin luoksemme, kapsäkit, matkalaukut y.m.s.
Filharmonisen seuran johtokunta, etupäässä kapellimestarimme, oli näin suunnitellut ja sujuikin matkamme sitä noudattaen oivallisesti.
Intohimoisena haaveksin ulkomaankonserttikiertueestamme ja mielihyvällä sekä kiitollisuudella merkitsen matkamme sen järjestäjäin ja kustantajain ansioksi. Varmastikin oli kapellimestarillamme suurin osuus siinä, ihmetteleisinpä ellei sitä tunnustettaisi.
Mielessäni häilyi pitkin kevättä ulkomaiden nähtävyydet ihanuuksineen. Elin kokonaan kuvitelmissani ja olen elänyt niissä kauan jälkeenpäinkin. Sainhan nauttia matkasta kaukana kotirajojeni ulkopuolella ja sellaisesta matkasta, jollaista ei oma varallisuuteni silloin suinkaan olisi myöntänyt. Sen uudistuminen väikkyi sittemmin usein sieluni silmän edessä toteutumattomana ihanteena.

Jean Sibeliuksen suosikkimuusa Ida Ekman.

”Largo (Frondi tenere e belle – Ombra mai fu)”, resitatiivi ja aaria Georg Friedrich Händelin oopperan Serse (Xerxes) 1. näytöksestä Ida Ekmanin esittämänä. Äänitys on tehty Helsingissä 1904.

Ankarat harjoitukset ja uuden musiikin ponteva vastustus

kiertuekirja (3)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 8

Kesän tullen alkoivat orkesteriharjoitukset ja perinpohjaiset ne olivat. Miesluvultaan orkesterimme oli nyt komea. Etevät ulkomaiset soittoniekat istuivat solistipaikoilla. Ensimmäinen klarinetin puhaltaja oli kuuluisa ja ensimmäinen oboen soittaja muistaakseni joku sveitsiläinen professori. Sellisteinä suomalaiset Schneevoigt ja Fohström. Ensinmainittu oli jo pitemmän ajan ollut meidän vakinainen ensi sello. Viulut olivat hyvin edustettuina, muukalaisia kyllä joukossamme. Konserttimestarina eräs tsekkiläinen nimeltään Olk. Muut orkesterin soittokoneet olivat niin ikään oivallisesti sijoitetut.
Niin kuin jo mainitsin, olivat harjoitukset kiertuettamme varten ankarat, mutta hyvä siitä sitten tulikin. Vierustoverini orkesterissa, eräs entinen kapellimestari, jo vanha mies ja vuosikaudet työskennellyt orkesterimiehenä, ei erikoisesti ihastellut orkesterisoittajan ammattia eikä liijoin matkaamme. Viimemainittua hän melkeinpä ikään kuin kammoksui. ”Jos menisimme sinne klassillisella ohjelmalla, olisi se ymmärrettävämpää, mutta modernilla musiikilla. Mitäs meidän sävellyksemme ja ylipäätään tämä remuava ja sekava uudenaikainen musiikki,” lausuili hän. Ne eivät kelvanneet hänelle. Vain Beethovenia hän ikään kuin ylvästellen minulle nyökytteli päätään. ”Niin Beethoven on aina Beethoven”. Hänen korviansa tuntuivat ikään kuin särkevän Tschaikovskyn tahi jonkun muun uudemman säveltäjän räikeät soinnut. Ettei häntä kiinnostanut niiden esittäminen, sen huomasi helposti hänen soittaessa. – Samaisella vierustoverillani oli vahva taipumus ryypiskelyyn eikä ollut harva kerta se, kun hänen soittamisestaan sellaisina hetkinä ei mitään tullut. Silloin oli hän huonolla tuulella. Hän vihjaili ilkeitä letkauksia sekä muille että minulle. Kerran purki hän äreänä: ”Raavi nyt sinä, minä en näe mitään koko tästä humpuukista”. Musiikki ei ollut klassillista, siksipä huono tuuli näin sakeutui. Niinikään valitteli hän puhellessamme konserttikiertueesta: ”Mitä me sinne, onhan siellä siellä kuuluisat orkesterit? Menkööt Kajanus ja Sibelius itse. Osaavathan he siellä esittää ilman meitäkin.”
Hänen tilanteensa ymmärsin. Suuriperheinen mies ja työskenteli tukalissa taloudellisissa oloissa.

Ohjelmamme käsitti Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin sävellyksiä. Kajanuksen kummatkin rapsodiat, eräs sviitti ja ”Aino”, sinfooninen runoelma, edustivat ”häntä”. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, tämä erinomainen, valoisa ja uhkuva teos. ”Lemminkäisen kotimatka” ja ”Tuonelan joutsen” olivat konserttien päätekijät. Sitten Armas Järnefeltin ”Korsholma”. Kaikki nämät teokset harjoitettiin soittokonetta myöten tunnontarkasti, ennen kuin meidät katsottiin kypsyneiksi lähtemään maailman matkalle.

Kuka oli Georg Schnéevoigt?

Oslon nähtävyydet ja Tivolin konsertit

Ohjelmajuliste_1900(AF)


Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 10

Saavuimme Osloon, Norjan pääkaupunkiin. Sympaattinen vaikutus. Pääkadun Karl Johanin varrella sijaitsevaan Byen hotelliin majoituimme.
Tämä kaunis, puiston rajoittama katu on sanoisinko, kodikas ja tyynnyttävä. Sen ylimmässä päässä kohoaa mahtava kuninkaallinen linna korkealla puistoterassillaan, mistä näköala antautuu eri suunnille yli kaupungin. Erilaiset puut varjostavat katua, korkeat poppelit varsinkin ihailumme herätti. Tivoli, Oslon keskus, niiden lehvistöön peittyy. Kuninkaallinen linna ei silloin vielä ollut kuninkaan asuinpaikkana; Ruotsi ja Norja muodostivat yhden valtakunnan. Linnassa ainoastaan majaili Ruotsin kuningas käynneillään Norjassa.
Haaveilin terassilla poppelipuiden huippujen humistessa ylläni niin kummallisesti. Eksoottista tunnelmaa lisäsi alhaalla kaikkialla leviävä valomeri.
Ensimmäinen konsertimme oli n.k. Looshin suuressa salissa. Täysi huone odottavaa, innostunutta yleisöä. Esitimme, paitsi varsinaista ohjelmaamme, Norjan kansallislaulun ja Porilaisten marssin, jota viimemainittua seisoaltaan kuunneltiin. Konserttiimme oli saapunut vanha, kuuluisa suomalainen laulajatar Ida Basilier-Magelssen. Hän lahjoitti meille kullekin pienoisen kukkavihkon. Tavallansa harvinaista että orkesteria näin huomioidaan.
Väliaikana katselin nähtävyyksiä. Oslo on kaupunkina mielestäni eri tyyliä kuin Tukholma. Se on ikään kuin vakavamman näköinen. – Kansallismuseo ja eräs ikivanha hautarauniosta kaivettu, mutta hyvin säilynyt viikinkilaiva olivat nähtävyyksiä. En tiedä, kävivätkö toverini niihin tutustumassa. Muistaakseni näin erään heistä viikinkilaivan ääressä. Usein tapasin heitä kadulla katselemassa jonkun tupakkakaupan näyteikkunaa. Nähtävästi kiinnosti tupakkamiehiä erilaiset tupakkalajit, varsinkin sikaarit.
Toinen konsertti annettiin Tivolin ulkoilmakonserttina. Ihailimme sinne mennessä Ibsenin ja Björnsonin komeita kuvapatsaita teatterin edustalla. Lukuisa kuulijakunta huomattavasti nautti esityksistämme, palkiten ne sekä kättentaputuksin että hyvähuudoin.
Matkalla poikkesimme Göteborgissa, Ruotsin iloisessa kaupungissa. Sielläkin konserttimme sai osakseen vilkkaan suosion. Yleisön runsaslukuisuus aiheutui tietystikin suureksi osaksi siitä, että olimme suomalaisia; maamme vaiheita silloin kiinteämmin seurattiin.

Matka Haagiin ja sietämätön helle

1280px-Netherlands-Scheveningen-beach-1900

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 14

Istuimme yhäkin junassa, nyt matkalla Haagiin, jonne seuraava konserttimme oli järjestetty. Rautatievaunut täällä eivät olleet meikäläisiä vaunuja. Ne olivat paloitetut eri osastoihin, joihin kuhunkin tultiin vaunun sivulta olevasta ovesta eikä kuten meillä vain yhteen yleiseen penkeillä sullottuun vaunun sisäänkäytävillä kummastakin päästä. Osastossamme, johon mahtui vain muutamia henkilöitä, istuin meidän saksalaisia. Olin joutunut ummikkoseuraan, ellen ota huomioon konserttimestari Sittiä, opettajaani, joka jo oli puolittain suomalainen; hän istui vieressäni. Sitt oli ostanut matkalla erinomaista saksalaista makkaraa ja tarjosi sitä viipaleen meille kullekin vaunussaistujalle. En ollut ”Feinschmecker” päättämään sen oivallisuudesta, mutta hyvää se oli, saksalaisten mielestä aivan erinomaista. Katselimme siinä syödessämme Hollannin luonnon puolesta yksitoikkoisia maisemia. Ne vilahtelivatkin vauhdikkaasti ohitsemme pikajunalla kulkiessamme.

Sietämätön helle, kiusallinen varsinkin meille pohjolaisille, vallitsi niin vaunuissa kuin ulkonakin. Mutta sille ei voinut mitään; täytyi vain hikoilla ja kärsiä. Ulkolaiset näkyivät olevan siihen tottuneet. Heitä ei kuumuus näyttänyt huomattavimmin vaivaavan.

Olimme Haagissa. Jo asemalta lähtiessä majapaikkaamme ensimmäisenä pistivät silmään konserttimainostuksemme kivimuurien seinämillä. Suuret, räikeästi painetut paperilevyt. Impressaariomme hoiteli asiaamme oivallisesti. Seikkaperäisesti mainostuksessa ohjelmastamme mainittiin. Ehkei se silloin ollut niin monipuolinen kuin se nykyisin voisi olla, orkesterisolisti-esitystähän sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut ohjelmassa, ellemme ota lukuun ”Huutolaistytön kehtolaulua” Kajanuksen säveltämässä ”Kesämuistoja” nimisessä kappaleessa. Ei ollut suuri Sibeliuksen viulukonsertti vielä nähnyt päivänvaloa enemmän kuin moni muukaan myöhemmin syntynyt viulutekele. Eikä olisi ollut sellaista suomalaista miestä joukossamme, joka pätevästi olisi kyennyt sen esittämään semminkin meidän matkalla ja ulkomaalaiselle yleisölle. Viulusoolon puolesta sai kuulijakunta tyytyä tähän vaatimattomaan mainitsemaani ”Huutolaistytön kehtolauluun”, jonka esitti äskettäin manalle mennyt soittajatoveri Heikki Halonen, silloin lupaavin kotimainen kykymme.

Haagissa poikkesin katsomaan kuuluisaa Scheveningenin kylpypaikkaa. Silloisen impressarion kanssa ajoimme sinne raitiovaunulla läpi tuuhean kaupungista ulkonevan puiston. Ihmiset vaunuissa tuoksuivat hyvänhajuiselle saippualle ja näyttivät pirteiltä. Kylpypaikan rannassa tilasimme venheen soutajineen, joka airoili meidät ulapalle. Kiikuimme Pohjanmeren laineilla. Se oli hurmaavaa. Raitis merituuli elvytti kuumaa ruumista. Palatessamme takaisin huomasimme raitiovaunun yleisön seuraavan uteliaina keskusteluamme, josta se ei tietysti ymmärtänyt hölyn pölyä, puhuimmehan vuoroin suomena ja ruotsia, hieman saksaakin. Kaiketi suomenkieli täällä enimmin kiinnosti vierastuntuisuudellaan. Impressariomme osasi jonkun verran suomea.

Konsertin Rotterdamissa, joka ohimennen myös oli ohjelmassamme, annoimme niinikään kesäyleisölle. Täyttä huonetta emme saaneet enemmän kuin edellisissäkään Hollannin kaupungeissa, Painuimme sitten rajan oli Belgiaan Brysseliä kohti.

Kuva: Rekonstruoitu kuva Scheveningenin rannasta (”kylpypaikasta”) vuodelta 1900.