Pariisin turnee 1900 osa 2 – Konserttimestari Sitt ja röyhyävä sikaari

1219_konserttimestari_sittAnton Sitt (1847 – 1929)

Ansaitsisi erityisen pitemmän kuvauksen konserttimestari Sittistä, tästä suomalaisten viuluniekkain ensimmäisestä, etten sanoisi suurimmasta opettajasta. Useimmat sekä nykyään elävistä että jo manalle menneistä viulunsoittajista ovat Sittin opetusta nauttineet. Heistä tuli sekä kuuluisia että keskinkertaisia viuluniekkoja – huonoja ei tietääkseni ainoatakaan. Kolme vuotta soitettuani en vieläkään päässyt hänen hoiviinsa. Ensimmäinen opettajani viulunsoitossa oli ollut etevä viuluniekka. Enhän enää ollut pasuunaviolistin puutteellisessa koulutuksessa. Eräs orkesterin toinen konserttimestari, solisti, juutalainen, tuli nyt opettajakseni, etevä virtuoosi kylläkin, mutta täysin välinpitämätön opettajana. Vapauduin vuoden soitettuani hänen holhouksestaan ja tulin nyt ”ukko” Sittin kouriin. Ensimmäinen tunti oli pettymys minulle: ”ukolla” oli omat käsityksensä minusta oppilaana ja yliolkaisesti hän alussa ohjaili. Mutta useinpa naseva huomautus soittamistavasta avustaa enemmän kuin voi kuvitellakaan. Tavallisesti istui Sitt selkänojassa tuolillansa röyhyävä sikaari hampaissaan. Hän ei milloinkaan muulloin ollut tupakoimatta kuin orkesterilavalla konsertissa. Harjoituksissa johtaessaan tai soittaessaan nyökötti sikaari joko puoleksi tai kokonaan sammuneena suunpielessä.

Kaikki vanhemmat konserteissa kävijät muistavat tämän kauniin vanhuksen ensi viulujen huipussa. Hän oli ”exelsior” ”stemmallensa” ja muut olivat melkein kuin hänen oppipoikiansa – myöhemminkin kuin orkesteri vähäsen kerrastansa suomalaistui. Hän istuin kuin isä poikiensa ensi – toisen ja alttoviulujen keskellä. Usein, kun harjoituksissa sattui joki vaikeasti suoritettava paikka, ”pasaassi”, nousi hän tuoliltaan, Kajanuksen keskeyttäessä silloin johtamisensa , ja sikaari tupruten suupielessä näytti muille miten vaikeus oli helpoimmin, viulullisesti, soitettavissa. Me kaikki oppipojat sitten kuuliaisina hänen neuvoansa seurasimme. – Varajohtajana hän oli varma. Johtaessaan hän ei suinkaan kiirehtinyt, ”pikkuhiljaa”, tarkkarytmisesti oli kaikki soitettava. Johtamisessa ei ollut tulta, nopeata menoa, pikemminkin pidättyväisyyttä, harkintamaista. Ominaista hänelle oli, että ensi viuluja hän huolellisesti tarkkaili, välittäen vähemmän toisista viuluista, vastakohtana Kajanukselle, jolle ikään kuin silmätikkuna toinen viulu oli. Eräs tovereistani toisessa viulussa kuiskasi tällöin, Kajanuksen saapuessa, meille toisille, että nyt on ”ukko” – tarkoittaen Kajanusta, jota tavallisesti meidän poikamaiseen tapaan mainittiin tällä nimellä – tulee jälleen meitä ”kiusaamaan”. Mitään kiusaamista se ei kuitenkaan kapellimestarimme puolelta ollut; tahtoi hän vain, että suorittaisimme, harjoiteltuamme huolellisesti ohjelmamme, tehtävämme kunnollisesti.

Sitt oli taitava viuluniekkain orkesterisäestäjä, sanoisinpa verraton. Mahtoipa olla turvallista soittaa pelkäämättä säestäjän jäävän jäljelle tahi menevän edelle, mitä monet pianosäestäjät tekevät. Kuulin usean suurmestarin esityksiä ja kaikkiin heidän ”oikkuihinsa” Sitt orkesterineen kimmoisesti sopeutui. Ei silloin huomannut hänen flegmaattista orkesterisolo-johtamistaan. Luonteeltaan varsinkin johtaessansa oli hän kiivas ja hermostui silloin lausumaan jyrkät sanat, unohtaen jo melkein heti äkillisen tunteensa purkauksen.

Taitava oli Sitt pianolla säestäjänäkin. Soitin konserttini hänen mukaillessa ja orkesterikoulun näytetilaisuuksissa hän usein istui pianotuolilla.

Ensimmäinen opettajani, pasunisti–violisti ei enää minulle ollut mikään merkkihenkilö musiikin alalla.

********

Kansallisbiografian artikkeli Anton Sittistä.

Salaa opiskellut sellosankari ja Bartókin HOHTO-soundtrack

Musiikkitalo
ke 11.2 & to 12.2 klo 19

Baldur Brönnimann, kapellimestari
Narek Hakhnazaryan, sello

Ligeti – Dvorák – Bartók

Liput Lippupalvelusta

Brönniman Baldur_ credit_João Messias_Casa da Música
©João Messias Casa da Música

Baldur Brönnimann
Sveitsiläinen, Baselin musiikkiakatemian kasvatti Baldur Brönnimann voitti vuonna 1993 kansallisen nuorten kapellimestarien kilpailun ja on sittemmin rakentanut merkittävän uran monipuolisena kapellimestarina. Brönnimann on opittu tuntemaan laaja-alaisesta musikaalisuudestaan, joka kattaa tasapainoisesti tyylilajit vanhan musiikin klassikoista uusimpiin teoksiin ja oopperan montusta opetustehtäviin.
Viime lokakuussa Brönnimann julkaisi aktiivisesti päivittyvillä kotisivuillaan http://www.baldur.info runsasta palautetta aiheuttaneen kymmenenkohtaisen idealistan konserttikokemuksen parantamiseksi ja uusien yleisöjen houkuttelemiseksi. Etenkin ehdotukset juomien tuomisesta saliin, aplodeerauksesta osien välissä, esiintyjien frakittomuudesta ja nykymusiikin lisäämisestä herättivät musiikkiväen keskustelemaan etiketistä ja houkuttelevasta ohjelmasuunnittelusta.
Seuraa Baldur Brönnimannia Twitterissä @baldurbronniman

Taiteilijatreffit – kapellimestari Baldur Brönniman
ke 11.2 klo 18.15  Musiikkitalon Päälämpiö 

Narek Hakhnazaryan
Armenialainen Narek Hakhnazaryan (s. 1988) syntyi musikaaliseen perheeseen. Hänen isänsä soitti selloa maailman vanhimmassa yhtäjaksoisesti toimineessa kvartetissa, Komitas-kvartetissa ja äiti oli pianisti.
”Isäni halusi minusta muusikon ‒ viulistin”, Hakhnazaryan kertoi Yerevan-lehdelle vuonna 2013, ”mutta äitini rakasti selloa. Eräänä päivänä, kun olin kuusivuotias, hän vei minut salaa sellotunnille Sayat Nova -kouluun. Isäni oli hyvin suuttunut ja pettynyt, kun äitini kertoi hänelle siitä.”
”Jos tunnen teoksen hyvin, nautiskelen siitä ja toivon yleisön kiinnostuvan. Käyn esiintyessäni aina dialogia orkesterin jäsenten kanssa, jopa visuaalista dialogia, mikä tekee soittamisesta paljon hauskempaa. Esityksen loputtua yleensä harmittelen, että se päättyi”, hän paljasti Yerevan-lehdelle.
Tällä kaudella hän esiintyy mm. London Philharmonicin, Detroitin sinfoniaorkesterin ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin solistina. Narek Hakhnazaryan soittaa David Tecchler -selloa vuodelta 1698. Soitin on lainassa viulunrakentaja Jacques Francais’n perilliseltä Valentine Saarmaalta.
György Ligeti: Concerto Românesc
Itäisessä Unkarissa syntyneen György Ligetin (1923–2006) maailmanmaine 1960-luvun avantgarden kärkinimenä ja uuden musiikin airuena alkoi vasta elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin käytettyä luvatta Ligetin musiikkia elokuvassaan 2001: Avaruusseikkailu (1968). Ligetin lepyttyä lopulta tuottoisaksi osoittautuneesta taidevarkaudesta jatkui modernistisäveltäjän voittokulku Kubrickin Hohto-elokuvan (1980) ääniraidalla.
Kubrick-elokuvista tuttu painostava äänimaailma ja Ligetin 1960-luvulla tavaramerkiksi iskostunut tapa tiputtaa nuotit viivastoille kuhisemaan kuin muurahaiset pesäänsä ei ollut edes mahdollista ennen kuin hän pakeni Unkarista vuonna 1956. Esimerkiksi varhainen Romanialainen konsertto (1951) edustaa Ligetiä, joka joutui taiteilemaan ohuella alueella stalinististen kapeakatseisessa Unkarissa. Jopa kansanmusiikin tuli olla poliittisesti korrektia eikä taiteen tullut turmella kuuliaisen kansan auktoriteettiuskollisuutta vierailla vaikutteilla.

Antonín Dvořák: Sellokonsertto h-molli 
Dvořákin vuonna 1892 alkanut kolmevuotinen kausi New Yorkissa Kansallisen konservatorion johtajana olikin sekä rahallisesti että taiteellisesti onnistunut pesti, sillä Prahaan verrattuna moninkertaisen opettajanpalkan lisäksi tuliaisina olivat amerikkalaishenkiset pianokvartetto ja -kvintetto, sinfonia Uudesta maailmasta sekä sellokonsertto, josta tosin vain tutkijan luovuudella voi löytää viittauksia Yhdysvaltoihin. Konsertosta pursuava slaavilainen melankolia johtaa pikemminkin säveltäjän orastavaan koti-ikävään, joka konkretisoituikin kesälomalla 1895 kirjattuun irtisanoutumiskirjeeseen.
Varhaisen sellokonserttoyritelmän vuodelta 1865 jäätyä luonnostelman tasolle Dvořák vannoi jättävänsä sellokonsertot muille. On yllättävää, että hän ylipäänsä tarttui selloon solistisoittimena uudemman kerran, sillä aiemmin hän haukkui sen ääntä korkealla nasaaliksi ja matalalla mumisevaksi, eikä hän voinut kuvitellakaan selloa kamarimusiikin tai orkesterin ulkopuolella. Amerikka muutti miestä, sillä vastustuksen muuri murtui välittömästi hänen kuultuaan konservatoriossa opettajakollega Victor Herbertin toisen sellokonserton.
Konsertosta muodostui hiljalleen poikkeuksellisen henkilökohtainen vuodatus Dvořákin kuultua nuoruudenrakkautensa Josefina Kounicován sairastuneen vakavasti. Säveltäjä palasi torjutun rakkauden muistoihin lainaamalla hitaassa osassa lauluaan Jätä minut yksin.
Béla Bartók: Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle
Kuinka suuren ristiriidan Bela Bartók (1881–1945) onkaan saanut aikaiseksi akateemisella teosnimellään, joka tyytyy tiedottamaan lähinnä orkesterin kokoonpanosta? Yksi 1900-luvun kiistattomista merkkiteoksista Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle (1936) on nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin luettelomainen hakuteos genren historiaan.
Teoksessaan Bartók ottaa kantaa tuttuihin kaavoihin jakamalla orkesterin kahteen vastakkaiseen joukkoon kuin barokkikonsertossa, muiluttaa perinteisiä musiikin muotoja myllynsä läpi uuden estetiikan rajamaille ja saa kaiken kuulostamaan luvalla sanottuna pelottavalta.
Kaoottisuus kätkee sisälleen kuitenkin vahvan rakenteen ja loogisen symmetrian, josta tutkijat ovat löytäneet kultaisen leikkauksen käyttöä ja Fibonaccin lukusarjan (1,2,3,5,8,13 jne.), mikä kuuluu selvimmin kolmannen osan ksylofoniavauksen rytmissä. Symmetriaa ja kauhua luo myös tritonuksen käyttö, joka paitsi jakaa oktaavin tasan kahtia myös merkitsi paholaisuutta keskiajan musiikissa.
Kolmas osa Adagio lienee teoksen tunnetuin, kiitos Stanley Kubrickin Hohtoelokuvan
(1980), jossa tämä Bartókin ”yömusiikiksi” nimetty rondo tuo muistumia Jack Nicholsonin yhä mielipuolisemmaksi vääntyvästä virneestä. Elokuvan nähneen ihokarvat reagoivat patarummun glissandoihin aina kauhusta kangistuen

Teos- ja taiteilijaesittelyt: Jaani Länsiö

Pariisin turnee 1900 osa 1 – Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923

Esipuhe

Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.
Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.

Tekijä.

Järnefelt_sopimus (2)

I Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.
En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.
Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.
Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.
Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.
Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.
Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.
Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.
Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”. Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.
Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.
Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.