Pariisin turnee 1900 osa 1 – Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun
Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923
Esipuhe
Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.
Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.
Tekijä.
I Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun
Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.
En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.
Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.
Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.
Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.
Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.
Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.
Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.
Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”. Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.
Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.
Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.