Joulusukka lämpöinen

Maiju_joulusukka

Neulo jouluiset HKO-villasukat

Uusi logomme muuntuu sujuvasti myös villasukan kuvioksi. Neulo lämpöiset villasukat oheisilla ohjeilla.

Helsingin kaupunginorkesteri toivottaa onnellista joulua ja hyvää uutta vuotta 2016!

joulusukka

HKO villasukka koko 38-39

48 silmukkaa, 12 silmukkaa / puikko

Sukan varsi  kierrejoustinta
1.krs: 1 s nurin, 2 s oikein.
2 krs: *1 s nurin, nosta 1 s neulomatta, 1 s oikein etureunasta sekä takareunasta ja vedä nostettu s näiden kahden silmukan yli*, toista *_* kerros loppuun. Tee näitä kahta kerrosta 14 cm.

Kantalappu
Aloita kantalappu neulomalla I puikon s:t joustinneuleena IV puikolle (24 s). Jätä muut s:t odottamaan. Käännä työ ja aloita vahvennettu neule: 1. krs: (työn nurja puoli) nosta 1 s neulomatta (lanka jää työn nurjalle puolelle) ja neulo muut s:t nurin. Käännä työ. 2. krs: (työn oikea puoli) *nosta 1 s neulomatta, lanka jää nurjalle puolelle, neulo 1 s oikein*, toista *–* kerros loppuun. Käännä työ. Toista 1.-2. krs:ia yhteensä 12 kertaa (24 krs). Neulo vielä nurjan puolen kerros ja aloita kantapohjan kavennukset.

Kantapohjan kavennukset
Jatka samaa vahvennettua neuletta kuin aiemmin. Neulo kantatilkussa oikean puolen kerrosta, kunnes jäljellä on 9 s. Tee ylivetokavennus (= nosta 1 s oikein neulomatta, neulo 1 s oikein ja vedä nostettu s neulotun yli) ja käännä työ. Nosta 1 s neulomatta, neulo 6 s nurin ja neulo 2 seuraavaa s:aa nurin yhteen, käännä työ. Nosta 1 s neulomatta, neulo kunnes on jäljellä 8 s, tee ylivetokavennus. Jatka edelleen samalla tavalla siten, että sivusilmukat vähenevät koko ajan ja keski ryhmän s:t pysyvät samana eli 8:nä. Kun sivu-s:t loppuvat, jaa kantalapun s:t 2 puikolle (4,4). Poimi sitten vapaalle puikolle kantalapun vasemmasta reunasta 12 s + 1 s kantalapun ja II puikon välistä. Neulo poimitut s:t kiertäen (= takareunasta) oikein vasemman puoleisella kantapohjan puikolla. Neulo II ja III puikon s:t oikein. Poimi nyt kantalapun oikeasta reunasta 12 s + 1 s III puikon ja kantalapun välistä sillä puikolla, jolla on 4 s, neulo poimitut s:t kiertäen oikein ja kantalapun 4 s oikein. Jatka näillä kaikilla 58 s:lla sileää ja tee kiilakavennukset.

Kiilakavennukset
Neulo I puikon lopussa 2 viimeistä s:aa oikein yhteen ja tee IV puikon alussa ylivetokavennus. Neulo 1 välikerros ja tee kavennukset joka toinen kerros kunnes kaikilla puikoilla on jäljellä 12 s.
Jatka sileää neuletta kunnes pohjan pituus on 20 cm tai pikkuvarvas peittyy. Aloita sitten kärkikavennukset.

Kärkikavennukset, sädekavennus
Neulo 4 s oikein, 2 s oikein yhteen, 4 s oikein, 2 s oikein yhteen jokaisella puikolla. Neulo seuraavat 4 kerrosta kaventamatta.

Neulo 3 s oikein, 2 s oikein yhteen, 3 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraavat 3 kerrosta kaventamatta.

Neulo 2 s oikein, 2 s oikein yhteen, 2 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraavat 2 kerrosta kaventamatta.

Neulo 1 s oikein, 2 s oikein yhteen, 1 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraava kerros kaventamatta.

Neulo jäljellä olevat 4 s/ puikko 2 s oikein yhteen ja päättele työ.

 

HKO logo kirjotaan ruutukuvion mukaan valmiiseen sukkaan jalkapöydän päälle silmukoita jäljitellen.

Logo-kuvio.

Screenshot 2015-12-17 13

 

Kantalappu ja kantapohjan kavennukset on tehty Novitan ohjeiden mukaan:
https://www.novitaknits.com/fi/fi/neuleohjeet/perusvillasukat-novita-7-veljesta

Logolla varustettu joulusukka: suunnittelu, toteutus ja ohjeet: Henna Karjalainen

 

Nainen ja sylikoira / Oboekonsertto / Schéhérazade

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa pe 16.10. klo 19
Olli Mustonen &  Nicholas Daniel
Liput Lippupalvelusta
Kuuntele soittolista

Scheherazade_(Rimsky-Korsakov)_01_by_L._Bakst

Rodion Shtshedrin (1932-)
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Sarja baletista Nainen ja sylikoira (1986) 22’
Musik för stråkar, två oboer, två horn och celesta
Svit ur baletten Damen med hunden
Music for Strings, Two Oboes, Two Horns and Celesta
Suite from the ballet The Lady with the Lapdog

Bohuslav Martinů (1890–1959)
Oboekonsertto H. 353 (1955) 17’
Oboekonsert
Oboe Concerto
Moderato
Poco allegro
Poco andante
väliaika / paus / interval

Nikolai Rimsky-Korsakov (1844–1908)
Schéhérazade op. 35, sinfoninen sarja (1888) / symfonisk suite /symphonic suite 47’
Meri ja Sinbadin laiva (Andantino)
Prinssi Kalandarin tarina (Lento – Allegro molto)
Nuori prinssi ja prinsessa (Intermezzo: Allegro moderato)
Juhla Bagdadissa ja haaksirikko (Finale: Allegro tempestoso)

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 21.00.

Olli Mustonen
Mustosella ja Helsingin kaupunginorkesterilla on pitkä yhteinen historia. Pianosolistina Mustonen debytoi orkesterin edessä jo vuonna 1987 Okko Kamun johdolla, minkä jälkeen hän on kuulunut orkesterin vakiovieraisiin sekä pianistina että kapellimestarina. Ensimmäistä kertaa Mustonen johti HKO:ta vuonna 1998. Orkesterin residenssitaiteilijana kaudella 2012–2013 HKO esitti runsaasti Mustosen musiikkia hänen itsensä johdolla, ja hän piti myös loppuunmyydyn soolopianoillan.
Mustosen kapellimestaritaidetta on verrattu hänen yksityiskohtien kiehtovuutta korostaviin pianotulkintoihinsa. Pianistin, kapellimestarin ja säveltäjän tasapainoisesti jakautunutta kolmoisrooliaan Mustonen ei halua panna tärkeysjärjestykseen. Hän onkin todennut olevansa ensisijaisesti muusikko.

Nicholas Daniel
Britti Nicholas Daniel (s. 1962) on saanut koulutuksensa Salisburyn katedraalikoulussa, Purcell Schoolissa ja Lontoon Royal Academy of Musicissa. Danielin ura alkoi toden teolla hänen voitettuaan 18-vuotiaana BBC:n nuorten muusikoiden kilpailun, mikä avasi sitä seuranneen kilpailuvoittojen sarjan. Hän on sittemmin esiintynyt lähes kaikkien suurten brittiorkestereiden sekä mm. Alankomaiden ja Baijerin radio-orkestereiden solistina.
Danielin virtuoosinen oboenkäsittely on kannustanut lukuisia nykysäveltäjiä kirjoittamaan musiikkia varta vasten hänelle. Hän on kantaesittänyt teoksia mm. Thea Musgravelta, John Tavenerilta, Henri Dutilleux’lta ja Michael Tippettilta.
Seuraa Nicholas Danielia Twitterissä @ndanielmusic

Tekstit: Jaani Länsiö
Rodion Štšedrin: Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle (1986) on sarja musiikista balettiin Nainen ja sylikoira (1985). Baletti perustuu Anton Tšehovin kuuluisaan novelliin, jossa naimisissa oleva pankkivirkailija Gurov viettää lomaa Jaltalla. Hän ihastuu naimisissa olevaan Anna Sergejevnaan. Heillä on lyhyt suhde, joka päättyy Annan Sergejevnan palatessa Moskovaan. Mutta Gurov ei kykene unohtamaan tapaamansa naista, jolla aina oli mukanaan pieni sylikoira.
Baletti sai ensiesityksensä Moskovassa 20.11.1985. Anna Sergejevnan roolin tanssi säveltäjän vaimo Maija Plisetskaja. Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle sai kantaesityksensä Leningradissa huhtikuussa 1987 Leningradin filharmonikkojen konsertissa Fedor Glushchenkon johdolla.

Bohuslav Martinů: Oboekonsertto
Tšekkiläinen Bohuslav Martinů (1890-1959) aloitti muusikon uransa viulistina. Synnyinkylässään Poličkassa häntä pidettiin niin suurena lupauksena, että kyläläiset keräsivät kokoon rahat, joiden avulla hän saattoi aloittaa opinnot Prahan konservatoriossa. Opiskelijana Martinů oli kuitenkin surkea: viuluopinnot jäivät kesken, samoin urkuopinnot. Hän alkoi säveltää, ja osallistui myöhemmin Josef Sukin sävellystunneille. 1919 hän teki läpimurron kantaatilla. Samoihin aikoihin hän alkoi soittaa viulua Tšekin filharmonikoissa.
Oboekonsertto syntyi vuonna 1955 tšekkiläissyntyiselle, australialaiselle oboisti Jiří Tancibudekille. Teos sai kantaesityksensä Sydneyssä syksyllä 1956 Sydneyn sinfoniaorkesterin konsertissa. Orkesteria johti Hans Schmidt-Isserstedt. Tšekkoslovakiassa konsertto esitetiin ensi kertaa vuonna 1960. Musikanttisessa, kamarimusiikillisesti soitinnetussa oboekonsertossa on kolme osaa (Moderato, Poco andante, Poco allegro).

Nikolai Rimski-Korsakov: Schéhérazade, sinfoninen sarja op.35
Teos sai alkunsa talvella 1887, kun Rimski innostui Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Käännösten ansiosta kuuluisa arabialainen tarinakokoelma oli ollut länsimaalaisille tuttu ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Suurinta suosiota se sai osakseen nimenomaan 1880-luvulla, kun kaikenlainen ulko-eurooppalainen eksotiikka tuli muotiin.
Sarja valmistui syksyllä 1888 ja sai kantaesityksensä saman vuoden marraskuussa Pietarissa säveltäjän johdolla. Rimski ei arvostanut ohjelmamusiikkia, joten sarjan otsikot olivat alunperin Preludi, Balladi, Adagio ja Finaali. Vasta ystäviensä kehotuksesta hän antoi osille niiden nykyiset nimet. Otsikot eivät kuitenkaan liitty mihinkään tiettyihin tarinoihin, joten kuulijalla on täysi vapaus itse keksiä mitä musiikissa milloinkin tapahtuu. Sen Rimski tosin kertoi, että usein toistuva sooloviulumelodia edustaa sadunkertojatar Šeherazadea ja samaten usein toistuva vaskiaihe edustaa tyrannimaista sulttaania, joka tarinoita kuuntelee.
Sarjan ensimmäinen osa Meri ja Sinbadin laiva avaa edellä mainitulla vaskipurkauksella. Sooloviulu lepyttää improvisaatiomaisella aiheella, ja kohta seuraa ensimmäinen, meren keinunnan täyttämä satu. Toinen osa Prinssi Kalendar on monivaiheinen scherzo. Nuori prinssi ja nuori prinsessa on kaunis, haaveileva hidas osa. Sarjan päättää osa Juhlat Bagdadissa – Meri – Laiva murskautuu vaskiratsastajaa kantavaan kallion. Musiikki kokee monia jännittäviä vaiheita ja huipentuu ensimmäisen osan merimusiikin mahtavaan kertaukseen. Lopussa sooloviulu kiipeää korkeuksiin. Sadut on kerrottu.

Tekstit: Christian Holmqvist

CARL NIELSEN 150

Ke / Wed 20.5. & to / Thu 21.5.
LIPUT LIPPUPALVELUSTA

 I & II SARJAT / SERIER / SERIES

John Storgårds
kapellimestari / dirigent / conductor

Sergey Malov
viulu / violin

Sergey Malov © Julia Wesely

Sergey Malov © Julia Wesely


Sergei Prokofjev (1891–1953)
Sinfonia nro 1 D-duuri op. 25 ”Klassinen” (1916–1917)     13’
Symfoni nr 1 D-dur “Den klassiska”
Symphony No. 1 in D Major ”Classical”

Allegro
Intermezzo. Larghetto
Gavotte. Non troppo allegro
Finale. Molto Vivace

Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791)
Viulukonsertto nro 4 D-duuri (1775)     24’
Violinkonsert nr 4 D-dur
Violin Concerto No. 4 in D Major

Allegro
Andante cantabile
Rondeau: Andante grazioso

väliaika / paus / interval

Carl Nielsen (1865–1931)
Sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia” (1901–1902)     35’
Symfoni nr 2
Symphony No. 2

Allegro collerico
Allegro comodo e flemmatico
Andante malincolico
Allegro sanguineo 

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 20.45.

Sergey Malov
Yhtä lailla viulistina kuin alttoviulistina konsertoiva venäläinen Sergey Malov (s. 1983) on musiikkiperheen kasvatti. Pietarin konservatorion legendaarisen pianoprofessori Oleg Malovin ja viulunopettaja Klara Malovan poika aloitti soittoharjoituksensa Tatjana Liberovan opissa, ja jatkoi alttoviuluopintojaan Mozarteumissa ja viulunopiskeluaan Berliinin Hanns Eisler -musiikkiakatemiassa.
Malov on yksi lähivuosien musiikkikilpailujen menestyneimmistä viulisteista. Kansainvälisiä voittoja hän on kerännyt Tokion alttoviulukilpailusta ja Vilnan Jascha Heifetz -kilpailusta 2009 sekä Aucklandin Michael Hill -viulukilpailusta ja Salzburgin Mozart-kilpailusta 2011. Ykköspalkintojen sarja alkoi jo vuonna 1996 Pietarista.
Soittokuntonsa lisäksi Malov on pitänyt hyvää huolta kehon hyvinvoinnista pelaamalla jalkapalloa, voimistelemalla ja harjoittamalla kiinalaista Qigong-menetelmää.

John Storgårds
Helsingin kaupunginorkesterin 12. ylikapellimestari John Storgårds (s. 1963) on suomalaisen muusikkokoulutuksen maineikkaimpia ja monipuolisimpia kasvatteja. Menestyksestään ja saamistaan tunnustuksista huolimatta hän vieroksuu kapellimestareihin liitettyjä neromyyttejä eikä anna itseään kutsuttavan maestroksi. Kapellimestarinakin hän näkee itsensä yhtenä muusikoista, mihin on varmasti vaikuttanut hänen pitkä uransa konserttimestarina mm. Avanti!-kamariorkesterissa ja Ruotsin radion sinfoniaorkesterissa.
Storgårdsin monipuolinen toiminta ei ole jäänyt huomioitta. Palkintokaappi on täyttynyt mm. television Venla-palkinnolla ja TV 1:n Vuoden valopilkku -kunniakirjalla 1999, Säveltaiteen Valtionpalkinnolla 2002, Cannes Classical Vuoden levy -pääpalkinnolla 2004, Svenska Kulturfondenin kulttuuripalkinnolla 2011 ja Pro Finlandia -mitalilla 2012.
Niin muusikoiden kuin yleisön keskuudessa John Storgårdsia kutsutaan usein Jontteksi. Hän asuu suuren osan vuodesta vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa Rovaniemellä. Aktiiviseksi penkkiurheilijaksi tunnustautuva Jontte seuraa erityisen tarkasti jalkapalloa, kun hän ei ole hakemassa vastapainoa suurkaupunkien hälinään ja konserttielämän kiireisiin Lapin erämaissa tai Suomenlahden saaristossa.


Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 op. 25 ”Klassinen”

Vuosi 1917 oli Prokofjevin uran tuotteliaimpia ja laadullisesti onnistuneimpia. Pianosarja Visions Fugitives ja ensimmäinen viulukonsertto jo enteilivät Prokofjevin pehmenemistä, mutta vasta ensimmäinen sinfonia merkitsi varsinaista siirtymistä 1700-luvun estetiikkaan.
Sinfonian täysin käänteentekevää tyyliä selittänee paitsi Prokofjevin opiskeluaikainen hurahtaminen Haydniin, myös se, että hän kokeili nyt ensimmäistä kertaa säveltämistä poissa pianon äärestä. Sinfonian lisänimi ”Klassinen” on säveltäjän itse antama.
Prokofjevin Klassinen sinfonia on yksi ensimmäisistä uusklassisista teoksista. Muoto ja tyyli voivat aluksi harhauttaa kuulijan aikamatkalle, mutta 1900-lukulainen musiikkikäsitys ja säveltäjän sormenjälki eivät sittenkään jää piiloon.

W.A. Mozart: Viulukonsertto nro 4 D-duuri
Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) vietti lapsuutensa Euroopan hoveja kiertävänä musikanttina, joka ihastutti ja hämmästytti siniverisiä piano- ja viulutempuillaan. Isänsä Leopoldin viulukonsertoilla hän loi mainetta pikkupoika-virtuoosina, ja jo teini-ikäisenä Mozart kiinnitettiin Salzburgin arkkipiispa Colloredon hoviorkesterin konserttimestariksi.
Klassismin huippuvuosina 1700-luvun lopuilla viulukonsertto ei ollut yhtä kovassa huudossa kuin edellisten sukupolvien Vivaldin ja Tartinin aikaan. Vasta 1800-luvulla Beethovenin ja Paganinin myötä viulu koki uuden tulemisen konsertoivana soittimena. Kaikki Mozartin viisi viulukonserttoa ovat vuodelta 1775, ja ne on todennäköisesti sävelletty jollekin hoviorkesterin viulisteista. Tiettävästi Mozart ei koskenut niihin virkavuosinaan. Lähdettyään Salzburgista myös Mozart keskittyi lähinnä pianokonserttoihin eikä palannut viulun pariin.
Viulukonsertto nro 4 D-duurissa on oppikirjaesimerkki Mozartin tavasta taivutella pienistä ja vaatimattoman oloisista puroista loistokkaasti kimaltelevia jokia. Konsertossa barokkimaiset, italialaiset, saksalaiset ja oopperalliset elementit yhdistyvät luonnolliseksi tyylien risteyskohdaksi, jolla Mozart muistuttaa kokemuksistaan Euroopan aatelisten suosikki-ihmelapsena.

Carl Nielsen: sinfonia nro 2 op. 16 ”Neljä temperamenttia”
Antiikin Kreikassa syntyneen näkemyksen mukaan jokaisella ihmisellä on vallitsevana piirteenä joko sangviininen, koleerinen, melankolinen tai flegmaattinen temperamentti, joka määräytyi suonissa virtaavien perusnesteiden suhteesta. Tätä humoraaliopillista näkemystä hyödynnettiin myös lääketieteessä; nestehäiriön sattuessa ihminen sairastui ja tasapainon palauttamiseksi käytettiin mm. suoneniskentää, kuppaamista ja oksennuttamista.
Länsimaiselle koululääketieteelle humoraalioppi merkitsee lähinnä vanhentunutta teoriaa, mutta musiikkitieteelle se on tarjonnut ainakin yhden kuolemattoman teoksen, Carl Nielsenin (1865–1931) toisen sinfonian (1902). Nielsenin kuudesta sinfoniasta kolmella on selvä ohjelmallinen sepite nimeä myöten, ja etenkin toisessa sinfoniassaan hän vetää paksut yhtäläisyysmerkit maalaustaiteen ja musiikin välille.
Sinfonia sai alkunsa själlantilaisessa kapakassa, johon Nielsen yhdessä vaimonsa ja tovereidensa kanssa oli kokoontunut. Seurue laski leikkiä kapakan seinällä roikkuneesta taulusta pitkin iltaa niin perusteellisesti, että taulun sanoma ei jättänyt säveltäjää rauhaan kotiin päästyäänkään. Niin hän ryhtyi työhön säveltääkseen ihmisen neljää temperamenttia esittäneen taulun kuvituksen tarkkaan määriteltyjen luonnetyyppien sävyttämäksi sinfoniaksi. Musiikintutkija Fred Kirshnitiä mukaillen: taide jäljittelee elämää jäljittelevää taidetta.

Yhdenlainen soittolista konsertin teoksista, olkaa hyvät:

Mozartin viimeiset sinfoniat

MOZART X 3

To 9.4.2015 klo 19 Musiikkitalo
Markus Stenz, johtaja

Liput Lippupalvelusta
KATSO SUORA LÄHETYS MUSIIKKITALOSTA

klo 18.30 Ennakkoluulijat

Musiikkitoimittaja Jaani Länsiö, säveltäjä Pasi Lyytikäinen ja Mozart-tutkija Antti Vihinen keskustelevat illan ohjelmasta Musiikkitalon lämpiössä ja verkkolähetyksessä.

III_15_Markus_Stenz_photo_Joseph MolinaKuva: Joseph Molina

Markus Stenz

Kun saksalainen Markus Stenz (s. 1965) johti Helsingin kaupunginorkesteria viimeksi vuonna 1994, hän oli päättämässä vuonna 1989 alkanutta kauttaan Montepulcianon festivaalin taiteellisena johtajana. Stenz oli jo ehtinyt profiloitua nykyoopperan ja erityisesti Hans Werner Henzen teosten tulkitsijana debytoituaan Elegie für junge Liebende -oopperan kapellimestarina Venetsian La Fenicessä. Stenz antaakin kunnian kansainvälisen uransa alusta Henzelle, jonka kutsusta hän johti myös Das verratene Meer -oopperan kantaesityksen Berliinin saksalaisessa oopperassa. Vuonna 2002 Stenz nimitettiin Kölnin Gürzenich-orkesterin ylikapellimestariksi. Orkesterin johdosta ja Kölnin kaupungin musiikkipäällikön tittelistä hän luopui kesällä 2014. Vuodesta 2010 lähtien Stenz on toiminut Alankomaissa Radion filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina, ja syksyllä 2015 hän aloittaa Baltimoren sinfoniaorkesterin päävierailijana.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat nro 39, 40 ja 41 ”Jupiter”

Vuoden 1788 kesällä Mozartin kynä sylki nuotteja järjestykseen hurjalla vauhdilla ja laadusta tinkimättä. Muutaman kuukauden aikana syntyi pari pianosonaattia, pianotrio, muunnelmateos, lauluja sekä kaiken kruununa kolme sinfoniaa, jotka jäisivät hänen viimeisikseen. Säveltäjän kiusallisen rahatilanteen sekä kolmen viimeisen sinfonian historiallisen merkittävyyden huomioon ottaen on omituista, että teosten synnystä ei osata kertoa mitään arvailua ja ajankohtaa tarkempaa. Yleensä niin tarkka Mozartin kirjanpito ei paljasta, kenelle, minne ja mitä varten sinfoniat on sävelletty. On arveltu, että hän Joseph Haydnin tavoin olisi valmistellut matkaa Englantiin, jossa olisi odottanut uusi ja innokas, sinfoniannälkäinen ja maksukykyinen yleisö. Matkaa ei kuitenkaan tullut, eikä kirjeistä tai konserttiohjelmista selviä, että sinfonioita olisi edes esitetty säveltäjän elinaikana. Ehkä Mozart halusi koetella ja venytellä sinfonista muotoa vailla miellyttämisen painetta tai pelkoa teoskokonaisuuksia silponeesta konserttikäytännöstä. Sinfonioiden osat kun saatettiin surutta ripotella sinne tänne täyttämään konsertti-illan aukkoja aarioiden ja soolonumeroiden väliin. Jokainen kolmesta viimeisestä sinfoniasta on yhtenäinen ja osistaan erottamaton kokonaisuus. Esimerkiksi Jupiter-sinfonian finaali tuskin tekisi samanlaista vaikutusta, ellei sen tunnistettavaa teemaa olisi syötetty kuulijoiden (piilo)muistiin jo menuetissa. Kuuluivatpa sinfoniat yhteen tai eivät, niiden esittäminen yhden illan aikana avartaa kerralla Mozartin ehtymättömän nerouden rikastamaa teosmuotoa, joka merkitsee koko 1700-luvun saksankielisen maailman musiikillista huipentumaa.

Soittolista konsertin teoksista Alan Gilbertin johtaman New Yorkin filharmonikkojen esittämänä.
spotify:user:helsinkiphilharmonic:playlist:2RlBmChJSb9VpJNTkQv2t9

Titaani

25.3. & 26.3.2015

Klo 19 Musiikkitalo
Matthias Pintscher, kapellimestari
Andreas Brantelid, sello

Liput Lippupalvelusta

credit_Andrea Medici

Matthias Pintscher
Saksalainen säveltäjä-kapellimestari Matthias Pintscher (s. 1971) aloitti viulunsoiton yhdeksänvuotiaana ja liittyi pian kotipaikkakuntansa nuoriso-orkesteriin. Orkesterissa, ollessaan ”fyysisesti äänten ympäröimänä”, hän oppi ”sulautumaan itseään suurempaan voimaan”, ja ymmärsi orkesterin olevan hän oma soittimensa — niin säveltäjänä kuin kapellimestarina.
Paitsi säveltäjänä hän on esiintynyt myös kapellimestarina lähes kaikissa suurissa orkestereissa, kuten New Yorkin filharmonikoissa, Mariinskin orkesterissa, Berliinin radion orkesterissa, Staatskapellessa ja Saksalaisessa sinfoniaorkesterissa sekä Kölnin WDR-orkesterissa.
”Ajatteluani kapellimestarina ohjaa oma sävellysprosessini — ja päinvastoin, tietenkin,” Pintscher on todennut. Osoituksena Pintscherin vahvoista nykymusiikin tulkinnoista hänet nimitettiin vuonna 2013 Susanna Mälkin seuraajaksi Ensemble InterContemporainin musiikilliseksi johtajaksi. Hän myös suunnittelee Avantin Suvisoiton ohjelman kesällä 2015.

3 Sussie Ahlburg

Andreas Brantelid
Tanskalais-ruotsalainen Andreas Brantelid (s. 1987) aloitti sellonsoitoin jo kolmevuotiaana. Soitinvalinta ei kuitenkaan ollut heti selvä, vaan hänen oli aneltava omaa selloa isältään, joka olisi mieluummin nähnyt poikansa viulistina, pianistina tai vaikka jalkapalloilijana. Lopulta isä myöntyi ja hankki pojalleen noin alttoviulun kokoisen sellon ja alkoi itse opettaa häntä. Harjoittelu oli rajattu tuntiin päivässä ‒ kymmenen vuoden ajan. Malmön selloprofessori Mats Rondinin yksityistunneille hän pääsi 11-vuotiaana.
Brantelidin ilmiömäinen lahjakkuus oli selvää pienestä pitäen, ja konserttodebyytti Tanskan kuninkaallisen orkesterin solistina tapahtui jo 14-vuotiaana. Konserttona oli Elgarin sellokonsertto.
Esiintyessään Brantelid tavoittelee intuition ja vapauden tunteita eikä arvosta perfektionismia tai muottiin sulautumista. Muusikkoihanteekseen hän mainitseekin viulisti Pekka Kuusiston. ”Kun mietin eniten ihailemiani muusikkoja, esimerkiksi Pekka Kuusisto on mahtava, koska hän on luopunut systeemiin sulautumisesta”, Brantelid kertoi Stringvisions-sivustolle vuonna 2012. Ja jatkaa: ”Esiintymisessä on tärkeää, että sitä tekee koska haluaa, eikä pidä pelätä luovuutta ja heittäytymistä tunteisiin, joita musiikki juuri sillä hetkellä herättää.”
Robert Schumann: Sellokonsertto a-molli
Vuonna 1850 Robert Schumann muutti perheineen Düsseldorfiin, jossa säveltäjä oli ottanut vastaan viran kaupungin orkesterin musiikillisena johtajana. Düsseldorfissa Schumann sävelsi ensimmäisen innostuksen vallassa useita uusia teoksia, mm. sellokonserton, joka syntyi vajaassa kahdessa viikossa lokakuussa. Kun Schumann tarjosi sitä sellisteille, kukaan ei kuitenkaan ollut siitä kiinnostunut. Hänen kustantajansakin oli aluksi epäröivä.
Clara-vaimo puolusti kuolemaansa saakka teoksen idearikkautta ja huumoria, mutta silti siihen osattiin asennoitua oikein vasta 1900-luvulla. Nykyään Schumannin konsertto on yksi kaikkein suosituimmista ja soitetuimmista romanttisista sellokonsertoista: harva on se huippusellisti, joka ei olisi ottanut sitä ohjelmistoonsa. Pablo Casalsin mielestä tämän on yksi kaikkien aikojen hienoimmista sävellyksistä ylipäätään.

Andreas Brantelid soittaa Schumannin sellokonserttoa Michael Schønwandtin johdolla.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 1 D-duuri ”Titaani”
Nykyään Gustav Mahlerin asema eräänä musiikin historian ehdottomasti merkittävimmistä säveltäjistä on itsestäänselvyys. Mahlerin elinaikana tilanne oli toinen. Hän oli arvostettu kapellimestari, mutta säveltäjänä hän sai usein osakseen pilkkaa. Hän koki maailman kaoottisena tilana, ja säveltäjän tehtävänä oli tämän sekasorron ilmaiseminen mahdollisimman välittömällä tavalla. Siksi hänen teoksissaan soivat jyrkän vastakohtaiset ainekset: ylevää koraalia seuraa marssipoljento, banaalia kahvilamusiikkia melodinen adagio.
Mahler ryhtyi säveltämään ensimmäistä sinfoniaansa 1880-luvulla. Hän ei tosin ollut aivan varma siitä, oliko kyse sinfoniasta. Kun teos sai kantaesityksensä Budapestissä vuonna 1889, Mahler kutsui sitä ”Sinfoniseksi runoelmaksi”. Tämän jälkeen teos sai otsikon Der Titan, viitaten Jean Paulin samannimiseen romaaniin. 1896 säveltäjä antoi lopulta sävellykselleen otsikon Sinfonia 1.

Anomal Dances 1/4-sävelaskelharmonikalle

Pe 20.3.2015
Klo 19 Musiikkitalo
Suora lähetys YLE Radio 1 ja yle.fi/klassinen
Ennakkoluulijat klo 18.30

velikujala


Veli Kujala

Harmonikkataiteilija Veli Kujala (s. 1976) on monipuolinen säveltäjä ja muusikko, jonka repertuaariin kuuluvat niin kansanmusiikki, jazzmusiikki kuin uusin taidemusiikki. Resitaalit ja konserttoesiintymiset ovat vieneet Kujalaa ympäri Euroopan konserttisaleja ja festivaaleja, ja yhdessä tuubisti Petri Keskitalon ja kitaristi Jarmo Julkusen kanssa muodostamansa Pipoka-yhtyeen kanssa Kujala on tuttu näky myös kotimaisissa jazztapahtumissa.
Viime vuosina Kujala on esiintynyt ahkerasti itse rakentamallaan neljäsosasävelaskelharmonikalla, jota hän on kehitellyt yhdessä Haapamäen kanssa. Uudelle soittimelle on ollut tilausta runsaasti ja säveltäjät ovat ottaneet sen omakseen nopeasti.
”Siihen on hyvät syyt. Ensin tulee mieleen hyvä taiteellinen visio, ja sen jälkeen keksitään keinot sen toteuttamiseen. Jos sitä ei olemassa olevilla välineillä voi tehdä, niin sitten rakennetaan uudet. Soittimet ovat kehittyneet yhtä matkaa musiikillisten vaatimusten kanssa”, Kujala totesi Rondoclassic-lehdelle vuonna 2012. ”Eräs kuulija kertoi ensin ihmetelleensä, miksi moinen soitin on tehty. Soitinta kuultuaan hän sanoi ymmärtävänsä hyvin, että miksi! Soittimen äänestä voi tulla mieleen elektroninen musiikki”, Kujala kertoi Avantin Suvisoitolle vuonna 2013.

Susanna Mälkki
Susanna Mälkki (s. 1969) lukeutuu maailman arvostetuimpiin kapellimestareihin ja hänet tunnetaan erityisesti tarkasta lyönnistään ja kompleksisten nykymusiikkiteosten avartavista tulkinnoistaan. Hänen kautensa nykymusiikkiyhtye Ensemble InterContemporainin musiikillisena johtajana 2006–2013 oli menestyksekäs.
Mälkki on urallaan johtanut suuria sinfoniaorkestereita niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, mm. Chicagon ja Bostonin sinfoniaorkestereita, Wienin radion sinfoniaorkesteria, Los Angelesin filharmonikoita, Kuninkaallista Concertgebouw’n orkesteria, Baijerin radion orkesteria ja Berliinin filharmonikoita. Kuluvalla kaudella hän debytoi mm. New Yorkin filharmonikoissa sekä Philadelphian ja Clevelandin orkestereissa.
EIC-yhtyeen lisäksi Susanna Mälkki on toiminut Stavangerin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtana vuosina 2002–2005. Nykyään hän on Gulbenkian-säätiön sinfoniaorkesterin päävierailija. Mälkki seuraa John Storgårdsia Helsingin kaupunginorkesterin 13. ylikapellimestarina syksystä 2016 alkaen.

Jean Sibelius: Aallottaret opus 73
Norfolkin musiikkijuhlien perustaja Carl Stoeckel muisteli muusikkojen reaktioita Sibeliuksen aloittaessa uuden teoksensa harjoitukset:
”Heidän puheistaan päätellen luulen, etteivät he aluksi ymmärtäneet sitä laisinkaan. Seuraavana aamuna, kolmen läpikäynnin jälkeen, he olivat kuitenkin hyvin ihastuneita siihen ja sanoivat, että musiikin kauneus kasvoi joka harjoituksella.” Aallottaret sai kantaesityksensä 4.6.1914 konsertissa, jossa Sibelius johti myös mm. Finlandian ja Valse tristen. Konsertista tuli huikea yleisö- ja arvostelumenestys.

Jukka Tiensuu: Anomal Dances
Konsertto 1/4-sävelaskelharmonikalle ja orkesterille

Jukka Tiensuu (s. 1948) on luonut mainetta niin cembalistina ja säveltäjänä kuin esseistinä ja musiikkielämän primus motorina. Säveltäjänä hän on sukupolvensa kiehtovimpia ja jännittävimpiä nimiä; häntä kiinnostavat aleatoriikka, mikrointervallit, soitinteatteri, elektronimusiikki, kollaasit ja sarjallisuus. Hän on myös perehtynyt vanhaan musiikkiin, kuten renessanssiin ja barokkiin
Illan konsertissa kantaesitetään Tiensuun uutuus, Konsertto 1/4-sävelaskelharmonikalle ja orkesterille ”Anomal Dances”. Solisti Veli Kujala on itse rakennuttanut soittimensa, jonka sointi eroaa hyvin paljon tavanomaisesta harmonikasta. ”Soittimen äänestä voi tulla mieleen elektroninen musiikki”, Kujala on kertonut.
Tiensuu ei koskaan kommentoi teoksiaan eli hän haastaa kuulijan vetämään omat johtopäätöksensä niiden sisällöstä. Säveltäjän käytäntöä kunnioittaen tässä ei kerrota illan teoksesta mitään. Todettakoon vain, että luvassa on jännittävien ja uudenlaisten sointimaailmojen laaja kirjo.

Richard Strauss: Also sprach Zarathustra opus 30

Konserttikauden 1891-92 päätteeksi Richard Strauss (1864-1949) kärsi burnoutista. Hän vietti pari kuukautta Kreikassa ja Egyptissä leväten ja ahmien kirjoja. Tällöin hän luki myös filosofi Friedrich Nietzschen (1844-1900) bestsellerin Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra). Kirja sisältää vaikutusvaltaisen idean ”yli-ihmisestä” joka hylkää kristillisen ajattelun noudattaakseen aivan omaa moraalikäsitystään.
Strauss selitti: ”Halusin musiikillisin keinoin kuvata Nietzschen ideaa ihmisen kehityksestä. Johdantoa seuraavat erilaiset uskonnolliset ja tieteelliset vaiheet kunnes saavumme yli-ihmiseen.” Sävellys sisältää johtoaiheita – esimerkiksi Luonto-aihe, Vastenmielisyys-aihe ja Kaipuu-aihe – jotka liittyvät Nietzschen kirjaan. Kuulijan ei silti tarvitse olla kovinkaan tietoinen tästä, kuten ei ajatuksellisesta sisällöstä ja ohjelmallisuudesta ehkä muutenkaan. Also sprach Zarathustra on ennen kaikkea värikäs, vaikuttava ja kiehtova orkesteriteos, jota monet pitävät Straussin magnum opuksena.

Wagnerilainen ilta

11.3.2015 & 12.3.2015
klo 19 Musiikkitalo
Liput Lippupalvelusta

Wagner

Jun Märkl, kapellimestari

Portrait Jun MŠrkl 2011

Richard Wagner: Tannhäuser-alkusoitto

Alkukesänä vuonna 1842 kirjailija, filosofi, säveltäjä Richard Wagner (1813–1883) vietti työntäyteistä lomaa Böömissä Teplitzin kaupungissa, jossa hän jälleen tutki saksalaismytologiaa Grimmin veljesten, Heinen ja Hoffmannin hengessä; ritaritarinoita, jumalvoimia, uskonnollisuutta. Aineiston keruu ja tarinointituokiot tuottivat tulosta, ja kotimatkan koittaessa Wagner oli jo luonnostellut ritari Tannhäuserin, Venus-jumalattaren ja Wartburgin linnan laulukilpailun tarinat yhdistävän libreton.
Tannhäuserin tärkeimpiä teemoja esittelevä alkusoitto on eräs Wagnerin komeimmista. Pyhiinvaeltajien kuoro kajahtaa ilmoille bachmaisena koraalina, joka antaa tietä Venuksen vuoren lemmekkäille leikeille ja Tannhäuserin Venukselle osoittamalle ylistyslaululle. Teemojen yhteenotot kiihtyvät alati, kunnes pyhiinvaeltajien kuoro saa viimeisen sanan yhdessä Venus-musiikin kanssa.
Richard Wagner: Siegfried-idylli
Kapellimestari Hans von Bülowin, Cosima Bülowin (os. Lisztin) ja Richard Wagnerin (1813–1883) välinen kolmiodraama sai lopullisen ratkaisunsa vuonna 1870 Bülowin myönnettyä Cosimalle avioeron ja hyväksyttyään hänen suhteensa Wagneriin. Oli aikakin, sillä Cosima oli jo vuosia aiemmin synnyttänyt Wagnerille kaksi tytärtä, ja kolmas, kauan kaivattu poikalapsi Siegfried oli juuri syntynyt. Uusi pari avioitui välittömästi eron astuttua voimaan.
Wagner oli onnellinen. Kauan kestäneet kahnaukset ammatti- ja henkilökohtaisessa elämässä olivat nyt helpottamassa ja hän pystyi taas jatkamaan Ring-tetralogiansa valmistelua palaamalla Siegfried-oopperan pariin. Valkyyria oli juuri saanut ensi-iltansa kesällä 1870, ja samalla Wagner puuhaili kaikessa hiljaisuudessa suurta yllätystä tuoreelle vaimolleen.
”Herätessäni korviini kantautui ääntä, joka kasvoi ja kasvoi. En enää voinut kuvitella uneksivani: se oli musiikkia, ja minkälaista musiikkia! Kun se lopulta vaimeni, Richard ja lapset tulivat luokseni ja antoivat minulle ”sinfonisen syntymäpäivärunon” partituurin. Itkin, mutta niin itkivät kaikki muutkin talossa.” Cosima Wagner oli herännyt 33-vuotissyntymäpäivänään huvilansa makuuhuoneeseen kantautuneeseen musiikkiin, jota 15-henkinen orkesteri soitti portaikossa hänen miehensä johdolla.

Richard Wagner: Nibelungin sormus -sarja (Märkl)

Rheingold: Opening
Rheingold: Hammering of the dwarves
Walküre: The Cavalcade of the Valkyries
Walküre: Wotan’s Farewell and Magic Fire Music
Siegfried: Siegfried’s Fight with the Dragon and Slaying of the Dragon
Götterdämmerung: Dawn and Rising of the Sun
Götterdämmerung: Siegfried’s Rhine Journey
Götterdämmerung: Siegfried’s Death and Funeral Music
Götterdämmerung: Brunnhilde’s Immolation Scene

Kuulemme kapellimestari Jun Märklin laatiman, yhdeksänosaisen instrumentaalisen kokoelman Ring-oopperoiden avainkohtauksista. Lauluosuuksien puuttuminen ei muuta musiikin sisältöä olennaisesti lukuun ottamatta tekstin puutetta, sillä Wagner on lähes aina kaksintanut laulumelodiat orkesterisoittimilla. Vaikuttavia orkesterikohtauksia yhdistää henkilön tai asian läsnäoloa markkeeraavat musiikilliset johtoaiheet.

Jokainen valitkoon joukosta omat suosikkinsa, mutta tunnetuimmat kohtaukset lienevät Valkyyrioiden ratsastus Valkyyrian kolmannen näytöksen alusta, sekä Valkyyrian loppukohtauksen Taikatuli, jossa Wagner ujuttaa tulimusiikin sekaan tulevan päähenkilön Siegfriedin esittelevän sankarillisen vaskiteeman. Siegfriedin hautajaismusiikki kertaa sankarimme elämän ja musiikkiaiheet vavisuttavasti, ja se esitettiin myös Wagnerin omissa hautajaisissa. Koko jättiläisoopperan ja orkesterisarjan viimeinen kohtaus, Brünnhilden uhrautuminen, nivoo tärkeimmät johtoaiheet ja tunnelmat yhteen voimaa säästämättä.

Pariisin turnee 1900 osa 1 – Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923

Esipuhe

Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.
Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.

Tekijä.

Järnefelt_sopimus (2)

I Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.
En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.
Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.
Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.
Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.
Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.
Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.
Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.
Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”. Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.
Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.
Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.

Konserttimestari Sitt ja röyhyävä sikaari

1219_konserttimestari_sittAnton Sitt (1847 – 1929)

Ansaitsisi erityisen pitemmän kuvauksen konserttimestari Sittistä, tästä suomalaisten viuluniekkain ensimmäisestä, etten sanoisi suurimmasta opettajasta. Useimmat sekä nykyään elävistä että jo manalle menneistä viulunsoittajista ovat Sittin opetusta nauttineet. Heistä tuli sekä kuuluisia että keskinkertaisia viuluniekkoja – huonoja ei tietääkseni ainoatakaan. Kolme vuotta soitettuani en vieläkään päässyt hänen hoiviinsa. Ensimmäinen opettajani viulunsoitossa oli ollut etevä viuluniekka. Enhän enää ollut pasuunaviolistin puutteellisessa koulutuksessa. Eräs orkesterin toinen konserttimestari, solisti, juutalainen, tuli nyt opettajakseni, etevä virtuoosi kylläkin, mutta täysin välinpitämätön opettajana. Vapauduin vuoden soitettuani hänen holhouksestaan ja tulin nyt ”ukko” Sittin kouriin. Ensimmäinen tunti oli pettymys minulle: ”ukolla” oli omat käsityksensä minusta oppilaana ja yliolkaisesti hän alussa ohjaili. Mutta useinpa naseva huomautus soittamistavasta avustaa enemmän kuin voi kuvitellakaan. Tavallisesti istui Sitt selkänojassa tuolillansa röyhyävä sikaari hampaissaan. Hän ei milloinkaan muulloin ollut tupakoimatta kuin orkesterilavalla konsertissa. Harjoituksissa johtaessaan tai soittaessaan nyökötti sikaari joko puoleksi tai kokonaan sammuneena suunpielessä.

Kaikki vanhemmat konserteissa kävijät muistavat tämän kauniin vanhuksen ensi viulujen huipussa. Hän oli ”exelsior” ”stemmallensa” ja muut olivat melkein kuin hänen oppipoikiansa – myöhemminkin kuin orkesteri vähäsen kerrastansa suomalaistui. Hän istuin kuin isä poikiensa ensi – toisen ja alttoviulujen keskellä. Usein, kun harjoituksissa sattui joki vaikeasti suoritettava paikka, ”pasaassi”, nousi hän tuoliltaan, Kajanuksen keskeyttäessä silloin johtamisensa , ja sikaari tupruten suupielessä näytti muille miten vaikeus oli helpoimmin, viulullisesti, soitettavissa. Me kaikki oppipojat sitten kuuliaisina hänen neuvoansa seurasimme. – Varajohtajana hän oli varma. Johtaessaan hän ei suinkaan kiirehtinyt, ”pikkuhiljaa”, tarkkarytmisesti oli kaikki soitettava. Johtamisessa ei ollut tulta, nopeata menoa, pikemminkin pidättyväisyyttä, harkintamaista. Ominaista hänelle oli, että ensi viuluja hän huolellisesti tarkkaili, välittäen vähemmän toisista viuluista, vastakohtana Kajanukselle, jolle ikään kuin silmätikkuna toinen viulu oli. Eräs tovereistani toisessa viulussa kuiskasi tällöin, Kajanuksen saapuessa, meille toisille, että nyt on ”ukko” – tarkoittaen Kajanusta, jota tavallisesti meidän poikamaiseen tapaan mainittiin tällä nimellä – tulee jälleen meitä ”kiusaamaan”. Mitään kiusaamista se ei kuitenkaan kapellimestarimme puolelta ollut; tahtoi hän vain, että suorittaisimme, harjoiteltuamme huolellisesti ohjelmamme, tehtävämme kunnollisesti.

Sitt oli taitava viuluniekkain orkesterisäestäjä, sanoisinpa verraton. Mahtoipa olla turvallista soittaa pelkäämättä säestäjän jäävän jäljelle tahi menevän edelle, mitä monet pianosäestäjät tekevät. Kuulin usean suurmestarin esityksiä ja kaikkiin heidän ”oikkuihinsa” Sitt orkesterineen kimmoisesti sopeutui. Ei silloin huomannut hänen flegmaattista orkesterisolo-johtamistaan. Luonteeltaan varsinkin johtaessansa oli hän kiivas ja hermostui silloin lausumaan jyrkät sanat, unohtaen jo melkein heti äkillisen tunteensa purkauksen.

Taitava oli Sitt pianolla säestäjänäkin. Soitin konserttini hänen mukaillessa ja orkesterikoulun näytetilaisuuksissa hän usein istui pianotuolilla.

Ensimmäinen opettajani, pasunisti–violisti ei enää minulle ollut mikään merkkihenkilö musiikin alalla.

********

Kansallisbiografian artikkeli Anton Sittistä.

Pariisin turnee 1900 osa 3 – Pariisin-orkesterin henki

Kajanus_Pariisin_orkesteri

Robert Kajanus johtaa Helsingin filharmonisen seuran ”Pariisin-orkesteria” Palokunnantalon juhlasalissa.

Kapellimestari Kajanus ja orkesterin henki

Siirtyisinkö nyt kuvaamaan ensimmäistä miestämme, kapellimestaria, professori Kajanusta. Olen puhunut Sittistä, jo muutamia vuosia takaperin manalle menneestä miehestä, hänen harmaat hapsensa ovat oikeuttaneet ensi esityksen orkesteriniekan näkökulmasta. Kajanus, Kaijus, ukko, viimeinen nimitys kapellimestaristamme silloin ei ollut ollenkaan paikallansa – tokkopa häntä vieläkään virkeytensä vuoksi voisin ukoksi mainita, olen itse enemmän ”ukko”. Mutta tuttujahan tuollaiset nimitykset nuorisoa ovat, olimmehan melkein kuin vanhemmat koulupojat, vaikkemme silloin suinkaan itseämme sellaisina pitäneet.

Mutta orkesterioppilaina meitä nähtävästi kuitenkin pidettiin muihin ulkolaisiin, arvokkaammilta näyttäviin verrattuna, varsinkin palkkauksemme suhteen. Senhän kyllä huomasimme ja se meitä enemmänkin kiusoitti. Kyllä olimme jo silloin mielestämme yhtä pystyviä kuin ulkolaisetkin. Tulihan orkesteriimme, vaihtuen melkein joka vuosi, saksalaisia pojan nulikoitakin, eikä heidän soittokuntoisuutensa ollut erikoisempaa kuin meidänkään. Mistä lienee tämä johtunut. Syyn arvelen nyt tarkemmin ajatellen piilevän eräässä toisessa seikassa. Orkesterimme n.s. järjestysmiehenä, s.o. henkilönä, joka teki sopimukset vaihtuvien soittajien kanssa, hankkien uusia eroavien tilalle, oli eräs pienikasvuinen saksalainen, paksu mies, mielestänsä hyvin tärkeä henkilö. Epäilimme ettei hänellä ollut varsin suopea käsitys meistä suomalaisista. Hän hankki paikkoja omille maamiehillensä ja me suomalaisethan heidät syrjäytimme, kun orkesterimme suomalaistui vähän kerrassaan. Ja Kajanus pyrki orkesterimme suomalaistumiseen. Huomasiko hän yllämainitun seikan ja miten hän suhtautui mainittuun herraan, en tiedä. Olen melkein varma, ettei järjestysmiehemme meidän puolta pitänyt. Tulen häneen myöhemmin.

Kajanus, johtajana, orkesterilaisten silmissä ja käsityksessä. Niin, pidimmehän hänestä. Hyvä mies johtajana, ei milloinkaan kiivas, mutta kyllä melko satiirillinen, useasti kuitenkin leikillinen. Johtaminen suurpiirteisesti kokonaisuutta käsittävää, silti kuitenkaan yksityiskohtia unhoittamatta. Tuo hyvätuulisuus ja leikillisyys muodostivat hänestä sympaattisen orkesterihenkilön ja oivaltaminen miten saadaan kaunista., vaikuttavaa ja komeata, oli hänen erikoisominaisuuksiansa. Hän huomasi miten ”begeistrinki” (toim. huom. innostus) aikaan saadaan; se oli suuri asia ja – tavallaan salaisuus eivätkä sitä kaikki johtajat oivalla.– Suuret taloudelliset vaikeudet hänen työskentelyänsä haittasivat, vaikeudet, jotka usein näyttivät voittamattomilta, mutta jotka hänen jättiläismäinen tarmonsa kuitenkin ylitti. Hänen elämänsä orkesterinsa keskellä oli siten toimintaa muurahaiskeossa. Ja siinä keossa oli muutakin kuin musiikkia; oli taiteilijain oikkuja, palkkojen tinkimistä, intriigejä (toim. huom. juonittelua) ja ties mitä.

En tiennyt enkä nähnyt paljon tätä kaikkea, mutta arvelen, että kyllä oli ”ukko”parka monesti helisemässä. Mutta kuten sanoin – elelin tietämättömänä – tahi en tahtonut tietää mitään muuta kuin kaunista musiikkia, ei haluttanut repiä viulusta karmeita epätoivon sointuja, ei rahan edestä soittaa. Halusin ihannoimassani orkesterissa panna parastani, hukkuipa esittämäni sitten näkymättömiin muiden joukkoon tai sumensi kauniin äänivedon – milloin se oli kaunis – toinen raa´alla jousenvedollaan tahi torvi törähdyksellään. Ja mitä osasin soittaa, sen osasin, mitä en, sen en. Toiset osasivat paremmin toisessa paikassa, toiset toisessa. Huonoa oli olemassa, ei aina hyvää enkä minä ollut ainoa huono, paremmatkin erehtyivät, paremmat, joilla jo yhdeksän vuotisina oli ollut mestarit opettajina, kun minulla mestari vasta kaksikymmentäyksi vuotta täytettyäni. Ja ensimmäinen opettajani pasuuna-violisti.

Mutta mitäs ikävistä. Halusin elää siinä kauniissa ja mahtavassa mitä orkesteri tarjoaa. Ja olin päässyt ihannoimaani taiteilijaryhmään. Istuin syvällä valtavan soittokoneen sisällä. Huumaavat soinnut vyöryvät ylitseni suurina sinfonioina ja uvertyyreinä. Johtaja pidellen ohutta puikkoa kädessään, ohjasi sen koneistoa kuin kapteeni laivaansa.

Niin, milloin sävel kuten yhteisestä suostumuksesta paisui, riipasihe se mukaansa laulamaan täysin keuhkoin. Haltioituneena unohtui silloin kaikki, yksinpä se orkesterikin, jonka keskuudessa istui. Musiikki kiehtoi silloin kokonaan valtoihinsa. En elänyt silloin painetuissa nuoteissa; jossakin muualla nyt liiteli mielikuvitus. Vanhat, rakkaat muistot sukelsivat pinnalle henkevöityinä. Sisäiset näkemykset ja elämykset innoituksen ollessa ylimmillään kirkastuivat silloin tietoisuuteen. Ja kun konsertissa näki yleisön silmät loistavina seuraavan mukana, sillon kaksintuivat elinvoimat ja esittämisluomusvoima vieläkin tehokkaammaksi. Sormet iskivät kieliin kuten teräsvasarat; kylmää teknillistä soittajaa ei ollut olemassakaan. – Kajanus seisoi jalustallaan kuin päällikkö armeijansa keskellä. Sävelten vyöry, joka kuohui ylitse puolelta jos toiseltakin, teki mahdottomaksi kuulla oman viulunsakaan ääntä, vaikka sitä voimalla puristikin esiin. Käyrien keihäsmetsä nousi ja laski vuoroittain edessä ja takana ja mahtavat pasuunat kaikuivat jylisevinä kuin vastustamattomat sotatorvet.