Joulusukka lämpöinen

Maiju_joulusukka

Neulo jouluiset HKO-villasukat

Uusi logomme muuntuu sujuvasti myös villasukan kuvioksi. Neulo lämpöiset villasukat oheisilla ohjeilla.

Helsingin kaupunginorkesteri toivottaa onnellista joulua ja hyvää uutta vuotta 2016!

joulusukka

HKO villasukka koko 38-39

48 silmukkaa, 12 silmukkaa / puikko

Sukan varsi  kierrejoustinta
1.krs: 1 s nurin, 2 s oikein.
2 krs: *1 s nurin, nosta 1 s neulomatta, 1 s oikein etureunasta sekä takareunasta ja vedä nostettu s näiden kahden silmukan yli*, toista *_* kerros loppuun. Tee näitä kahta kerrosta 14 cm.

Kantalappu
Aloita kantalappu neulomalla I puikon s:t joustinneuleena IV puikolle (24 s). Jätä muut s:t odottamaan. Käännä työ ja aloita vahvennettu neule: 1. krs: (työn nurja puoli) nosta 1 s neulomatta (lanka jää työn nurjalle puolelle) ja neulo muut s:t nurin. Käännä työ. 2. krs: (työn oikea puoli) *nosta 1 s neulomatta, lanka jää nurjalle puolelle, neulo 1 s oikein*, toista *–* kerros loppuun. Käännä työ. Toista 1.-2. krs:ia yhteensä 12 kertaa (24 krs). Neulo vielä nurjan puolen kerros ja aloita kantapohjan kavennukset.

Kantapohjan kavennukset
Jatka samaa vahvennettua neuletta kuin aiemmin. Neulo kantatilkussa oikean puolen kerrosta, kunnes jäljellä on 9 s. Tee ylivetokavennus (= nosta 1 s oikein neulomatta, neulo 1 s oikein ja vedä nostettu s neulotun yli) ja käännä työ. Nosta 1 s neulomatta, neulo 6 s nurin ja neulo 2 seuraavaa s:aa nurin yhteen, käännä työ. Nosta 1 s neulomatta, neulo kunnes on jäljellä 8 s, tee ylivetokavennus. Jatka edelleen samalla tavalla siten, että sivusilmukat vähenevät koko ajan ja keski ryhmän s:t pysyvät samana eli 8:nä. Kun sivu-s:t loppuvat, jaa kantalapun s:t 2 puikolle (4,4). Poimi sitten vapaalle puikolle kantalapun vasemmasta reunasta 12 s + 1 s kantalapun ja II puikon välistä. Neulo poimitut s:t kiertäen (= takareunasta) oikein vasemman puoleisella kantapohjan puikolla. Neulo II ja III puikon s:t oikein. Poimi nyt kantalapun oikeasta reunasta 12 s + 1 s III puikon ja kantalapun välistä sillä puikolla, jolla on 4 s, neulo poimitut s:t kiertäen oikein ja kantalapun 4 s oikein. Jatka näillä kaikilla 58 s:lla sileää ja tee kiilakavennukset.

Kiilakavennukset
Neulo I puikon lopussa 2 viimeistä s:aa oikein yhteen ja tee IV puikon alussa ylivetokavennus. Neulo 1 välikerros ja tee kavennukset joka toinen kerros kunnes kaikilla puikoilla on jäljellä 12 s.
Jatka sileää neuletta kunnes pohjan pituus on 20 cm tai pikkuvarvas peittyy. Aloita sitten kärkikavennukset.

Kärkikavennukset, sädekavennus
Neulo 4 s oikein, 2 s oikein yhteen, 4 s oikein, 2 s oikein yhteen jokaisella puikolla. Neulo seuraavat 4 kerrosta kaventamatta.

Neulo 3 s oikein, 2 s oikein yhteen, 3 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraavat 3 kerrosta kaventamatta.

Neulo 2 s oikein, 2 s oikein yhteen, 2 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraavat 2 kerrosta kaventamatta.

Neulo 1 s oikein, 2 s oikein yhteen, 1 s oikein, 2 s oikein yhteen. Neulo seuraava kerros kaventamatta.

Neulo jäljellä olevat 4 s/ puikko 2 s oikein yhteen ja päättele työ.

 

HKO logo kirjotaan ruutukuvion mukaan valmiiseen sukkaan jalkapöydän päälle silmukoita jäljitellen.

Logo-kuvio.

Screenshot 2015-12-17 13

 

Kantalappu ja kantapohjan kavennukset on tehty Novitan ohjeiden mukaan:
https://www.novitaknits.com/fi/fi/neuleohjeet/perusvillasukat-novita-7-veljesta

Logolla varustettu joulusukka: suunnittelu, toteutus ja ohjeet: Henna Karjalainen

 

Pariisin konsertti ja matkan päätös

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 18

Pariisin_konserttiohjelma (9)

Unohtumattomat hetket vietimme Louvren jättiläismuseossa. Päivittäinen käyntipaikkani. Taulut, kuvapatsaat ja muut taideteokset. Kenpä niitä voisi luetella; niiden paljous ja korkea taiteellinen arvo kerrassaan huikaisivat. Ja niinpä sitten koitti viimeinen konserttipäivä, kiertueemme tärkein. Soittaisimme koko maailmalle s.o. maailmannäyttelyn yleisölle, sillä sellaista kansaahan suuri kaupunki tähän aikaan oli täynnänsä.

Koettelimme orkesteriamme Trocaderon jättiläismäisessä konserttisalissa. Tämän huoneen katoksen alle mahtuisi mukavasti jokin keskikokoinen maalaiskirkkomme torneineen. Niin mahtava se on.

Näyttipä orkesterimme nyt pieneltä, huolimatta, että sen jäsenluku tapaili seitsemänkymmentä. Mutta ääneen päästyä ilmaisimme kuitenkin, että maasta se pienikin ponnistaa. Harjoitus oli lyhytaikainen.

Istuimme sitten illalla parisilaisen yleisön katseltavana ja kuunneltavana.

Laulajatar Aino Ackté, joka samoihin aikoihin vieraili Parisin suuressa oopperassa, oli hyväntahtoisesti lupautunut toiseksi solistiksi Ida Ekmanin hinnalla. Niin että täysipitoista musiikkia kaikin puolin edustimme.

Kajanus asteli johtajapaikallensa samanlaisena kuin olimme nähneet hänen siihen astelevan niin kotimaassa kuin täällä ulkomaan matkallammekin. Kenties hänen ilmeensä nyt oli jonkin verran juhlallisempi. Orkesterikin näytti välittömämmin käsittävän tilanteen tärkeyden.

Konserttiohjelmaamme en nyt tarkalleen muista, kun myöhemmin sen kadotin. Mutta suurimmat orkesterisäveltäjämme, ainoat silloiset kotimaiset luovat kykymme olivat siinä edustettuina. Muistaakseni ensimmäisenä joku Kajanuksen rapsodia. Sen esitimme kuten yhteisestä sopimuksesta oivallisesti. Ja hänen sviittinsä eli sarjansa ”Kesämuistoja” laajoine ylänkönäköaloineen, keveine scherzoineen ja alakuloisine ”huutolaistytön kehtolauluineen” vaikuttivat herkkyydellään välittömästi suurkaupunkilaisiin. ”Aino”-sinfonia suomalaisine aiheineen myös miellytti, sen huomasi kuulijakunnasta. Laulajattaremme esittivät kotimaisten säveltäjiemme tuotteita menestyksellä ja yleisö vilkkaasti palkitsi heidän tulkintansa. Armas Järnefeltin loistava sinfooninen runoelma ”Korsholma” tehosi varsinkin juhlallisella lopullansa.

Sitten tulimme Sibeliukseen. Soittaessa ”Lemminkäisen kotiinpaluuta” tuntui ikään kuin ratsastaisi vauhkolla sotaorilla. Ja teoksen kiihkeä meno, mikä varsinkin viuluniekkain käsivarren ja ranteen kestävyyttä kysyy, yrittää kappaleen loppupuolella voimanponnistukseen melkein raueta. Mutta hyvin siitä suoriusimme. ”Tuonelan joutsen” oli sen jälkeen lepoa, ja joikuva, synkkä lintu manalan vesillä masensi kuulijat syvään hartauteen.

En enää muista missä ohjelmamme kohdassa Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli. Mutta muistan hyvin sen esityksen.

Klarinetin alakuloinen sävel sen aloitti kiiriskellen verkalleen kuten vaivalloisesti kohti salin korkeutta tahi ikään kuin etsiskellen poispääsyä itsellensä jonnekin muualle valoisampaan. Ja kun se masentuneena huomasi pyrkimyksensä turhaksi ja haihtui melkeinpä olemattomiin, katkaisee orkesterin toinen viulu terävänä kaksisointuna sen häviön, reväisten samalla muutkin orkesterin soittokoneet mukaansa. Rajuina rymistivät sellot, bassot, torvet y.m. jaloon sävelkilpailuun ja Trocaderon sali kaikui ”Väinölän salin” lukemattomista soinnuista. Vienona helisi kannel kankaalla, juhlallisina kiiriskelivät viulut korkeuksissa ja kontrabassot jyrisivät syvyyksissään. Sinfonian ensi osa jo oli täydellistä juhlakulkua.

Toisen osan henkevyyttä ei voi unhoittaa ken kerran on sen kuullut. Parisin esiintymisemme jälkeen se minussa uudistettaessa aina herättää ikäänkuin kontinentaalisen mielialan. Se on suurmaailmallinen sisällöltään, vaikka huokuukin salojen äärettömyyttä.

Omintakeinen scherzo on hyväinen kuultava. Se ei sinänsä suinkaan ole pitkästyttävä. Rytmissä on jotakin hakkapeliittamaista iskevyyttä.

Ja sitten finaali; niin se finaali. Ikäänkuin voimakkaasti valittaen käyvät viulut ja sellot käsiksi klarinetin jo sinfonian alussa kuolevaan melodiaan. Nyt se ei saanut haihtua alakuloiseen mielialaansa. Sali kajahteli kun kymmenkunnat äänet yhtaikaa veteli ”unisont”. Hukkuihan tämäkin vuorostansa kohinaan ja hälinään, mikä muistutti masennettuna kieriskelevää maanalaista tulta sen etsiessä itsellensä ylöspääsyä ilmoille. Hälinästä muodosteleutui sitten uusi melodia, joka hiljaisena ja huomaamatta kuten koittava päivä pyrki kuuluvammaksi ja siitä vähitellen sinfonian loppua lähetessä paisui jättimäiseksi lauluksi.  Soitimme sen olan takaa, hartiavoimin, ikäänkuin kilvan. Ken sen parhaiten lauloi, kuka syvimmin käsitti: en voi sitä sanoa. – Esityksemme palkittiin runsain suosionosoituksin ja oli se kyllä ansaittava.

Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli mielestäni mestarin suurin merkkiteos.

Lopetan tähän.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Paluumatkalla Itämerellä yllätti meidät ankarampi tuuli, jolloin useat sairastuivat meritautiin. Mutta juhlallisella eleellä astuimme laivasta kotikaupunkimme laiturille, useimmalla hauskat muistot elämyksestä suuressa maailmassa ja vakaumus kotimaisen musiikin onnistuneesta esittämisestä.

Ja tältä viimemainitulta näkökannalta lähtienhän suomalainen musiikki ulkomailla varsinaisesti tulikin tunnetuksi.

________

Maailmannäyttelyn ihmeitä ja ruokapaikkoja

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 17

Le_pavillon_finlandais_de_lExposition_universelle_de_1900_à_Paris_(3328631115)
Le pavillon Finlandais de l’ Exposition universelle de 1900
By Jean-Pierre Dalbéra from Paris, France via Wikimedia Commons

Ja sitten katselemaan kaupunkia ja maailmannäyttelyä.

Pariisi tarjosi paljon huomiota herättävää maailmannäyttelyssään v. 1900 ”Historiallinen” Parisi on tietysti kiinnostava, mutta näyttelyn aikana huikaisivat silmää ensi sijassa maailman kuulut ”ihmeet”, ihmiskunnan suurimmat silloiset teknilliset saavutukset. Ja meille suomalaisille, jotka kaukaa maailman toiselta ääreltä olimme saapuneet näyttelyä katosmaan, oli kaikki, mitä täällä näimme, täysin yllättävää.

Kehässä kulkeva jalkakäytävä ja Eiffel-torni olivat ensimmäiset tuttavuuteni (lukuisten muiden joukossa). Ensinmainittuun päästiin kadulta joko portaita ylös tahi myös melkein pystysuoraa liukuvalla jalkakäytävällä, jokseenkin samanlaisella, millainen hiljakkain suuren tavarataloon pääkaupungissamme sijoitettu. Niin nousten tultiin tasavalle, leviävälle ja korkealle sillalle. Tämä silta, muodoltansa muistuttaen rautatien ratavallia, kiersi kehänä näyttelyalueen rakennukset. Siltana oli kaksi jalkakäytävää aivan vieretysten. Toinen niistä liukui eteenpäin hitaammin, toinen nopeammin. Nopeamman vauhti oli kuten ripeän kävelijän. Nousemalla ensiksi hitaammalle käytävälle ja sitten siitä nopeammalle teki mukavasti kierroksen ympäri koko näyttelyalueen palatseineen tarvitsematta astua askeltakaan. Laite oli kerrassaan ihmeellinen, kun ajattelee käytävän tavatonta pituutta. Hiljaa ratisten oli se alituisessa liikkeessä ja ahkerasti sitä käytettiin. Istuimia siellä ja täällä pitkin matkaa.

Eiffel-tornissa vietin parisen tuntia katsellen sen ylimmästä huipusta kiehuvaa maailmaa jalkojeni juurella. Ilma oli täällä ihanteellisen raitista, varsinkin kun sitä vertaa Parisin raskaaseen ilmaan alhaalla. Silmäillessä yli suuren maailmankaupungin kiisi katse ohi sen ääriviivojen maaseudulle, josta tuuli kantoi tuoksuvaa vehreyttä. Oli todellinen nautinto viettää aikaansa tässä huimaavan korkeassa metallitornissa. Lähellä sijaitsevaan Madeleine-kirkon heleät kellot lauloivat katolista melodiaansa ja tuonnempana kohosi komea ja jykevä Notre Damen temppeli, joka kuitenkin niin ylväs ja suuremmoinen kuin onkin katsellessa sen kokoa alhaalta maaperältä, täältä nähtynä oli pieni ja matala.

Näyttelyrakennusten kaikinpuolisen tutustumiseen niin sisäiseen kuin ulkoiseen ei kuteinkaan riittänyt aikaa vaikka viivyimmekin Parisissa yhdeksän päivää. Täytyi ottaa huomioon vain merkillisimmät. Suomen paviljonki oli kyllä pienoinen, etten sanoisi pienin, mutta meistä suomalaisista aistikkain ja hauskin. Huhuiltiin keskuudessamme, että olisi ollut aikomus esittää suomalaista musiikkia sen edustalla jonakin päivänä ennen konserttimme alkua. Oliko se nyt vain huhua tahi todellista aikomusta, en tiedä. Joka tapauksessa jäi se toteuttamatta. Mielestäni olisimme kyllä voineet sen tehdä.

Sitä hälinää ja hulinaa, mikä vallitsi varsinaisella näyttelyalueella, olisi mahdoton tyydyttävästi kuvailla. Kaikenkarvaiset kiertävät, musiikkia esittävät soittoyhtymät siellä olivat äänessä. Säkkipillien pitkä, sireenimäinen volina ja kirkuvien mainostajain toistensa kanssa kilpaileva esittämiskyky hakivat vertaistaan. Ruokapaikat ja erilaisten viinien tarjoilupöydät olivat suuren yleisön suosituimpia. Pullollinen näitä viinejä maksoi vain yhden frangin. Jo matkalla Parisiin Ranskan halki pikajunalla kiitäessämme osin eräällä asemalla sellaisen isomman pullon valkoviiniä, jonka pistin povitaskuuni ikään kuin mikäkin markkinamies. Kukapa meikäläisiä täällä tunsi, jos hieman vapaammin käyttäydyimmekin. – Yöllä Parisissa vallitsi melkein samanlainen kuumuus kuin päivälläkin kuvannollisesti puhuen. Sietämätön helle huoneessa pakotti nukkumaan ilki alastomana vuoteellaan, vai ohut lakana peitteenä. Silloinpa jokunen pienempi naukku valkoviiniä aikaansai viileämmän tunteen ruumiissa.

Nämät happamat viinit kuuluvat, kuten kaikki Parisissa kävijät tietävät, päivän ruokajärjestykseen. Tilatessa aamiaista tahi päivällistä tuodaan pöydälle pullollinen valkoista tahi punaista, miedompaa viiniä. Viinit ja ranskanleivät. Kummallakin on ensiksi ateria aloitettava. Ranskanleivät eivät ole meikäläisten leipien vertoisia. Ne ovat hyvin pitkiä ja kapeita. Leikillä kantoivatkin niitä toverini hakiessaan tarjoilupöydästä, olallansa kuin mitäkin aidanseipäitä.

Ranskankieltä taitamaton tuntee tietysti olonsa Parisissa melko hankalaksi. Siksipä moni meistä, jolta puuttui tämä taito, tarpeen vaatiessa liittyi sitä taitavan seuraan. Sellistimme Fohström, joka kieltä hallitsi, nähtiin usein sellaisena keskeisenä henkilönä. Kerran olin eräiden toverieni kanssa hänen seurassa ja hän ehdotti että menisimme katsomaan erästä suurta tavarataloa, jossa saisimme oivallisen tilaisuuden ostaa hyviä ja kestäviä sukkia. Matkalla sinne pysähdytti hän kohteliaalla kumarruksella erään naisen puhellen hetken hänen kanssaan. Seuraus tästä oli että nainen nyökäytti päätänsä ja lähti mukanamme tavarataloon. Sisällä hän valikoi meille kullekin sukat, jotka jälestäpäin huomasin todellakin lajiaan mitä parhaimmiksi. Sellistimme palkitsi naisen tarjoamalla hänelle lasillisen madeiraa ja tämä näytti erotessaan meistä olevan siihen tyytyväinen. Mitään rahallista korvausta ei hän vaivastansa ja lisäisinpä ajanhukastaan vaatinut.

Päivät luistivat kaupunkiin tutustuessa. Sää oli tukahduttavan kuuma. Auringonpistoja saivat useat. Me pohjolan pojat, emme siihen sortuneet. Nahkamme ei ollut niin arka kuin ulkolaisten. Olikohan se saunanlöylyn karaisemaa.

Lue lisää Helsingin kaupunginorkesterin ja Jean Sibeliuksen yhteisestä historiasta.

Upeileva Pariisi ja pienoiset kilpikonnat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 16

Pariisin_hotelli_web

Saavuimme Parisiin.

Oli jo ilta. Kaupunki kuhisi ihmisiä. Maailmannäyttely oli kerännyt kansaa maapallomme kaikilta kulmilta tähän sanoaksemme Europan pääkaupunkiin. Sillä sehän Parisi on.

Kipusimme korkeihin, parivaljakon vetämään vaunuihin. Sain paikan ajurin vieressä, josta mukavasti voi katsella katuliikettä ja rakennuksia vaunujen kummallakin puolen. Kaupunki upeili täydellisenä valomeressä. Boulevardilla vilkkuivat lukemattomat mainostuskilvet vaihdellen eri värein ja sisällöin. Tungos kaduilla, varsinkin tärkeimmissä liikepaikoissa oli tavaton.

Sijoutuimme kahteen eri hotelliin. ”Bretagne” oli sen nimi, jossa sai huoneen. Nyt ei matkan jatkaminen kiirehtanut. Konserttimme suuressa Trocaderon salissa näet annettaisiin vasta yhdeksän vuorokauden kuluttua, sali ei ollut varhemmin käytettävissämme.

Bretagnen hotelli, varsinkin se osa siitä, missä osa orkesteriamme oli majoittunut, näytti melkoisen autiolta. Sain hotellissa oman yksityisen huoneen. Ikäänkuin se olisi ollut jonkunmoinen kylpyhuone oli siinä vesijohto kaukaloineen. Varsin siisti se oli. Viereiseen huoneeseen oli sijoittunut pari ensi viulua, toinen heistä ennen mainitsemani göteborgilainen ”Stüerman” ja toinen eräs suomalaisiamme. Vesijohtoa käytin hyväkseni ottaen sekä öin että aamuisin silloin tällöin viileydekseni kylpyä. Lämpötila Parisissa oli tähän vuodenaikaan tavattoman korkea yölläkin saatikka sitten päivällä. Houkuttelin tähän kylpyyni Stüermaninkin ja hän mielihyvin totesi sen erinomaisuuden. ”Häärligt, stooraartad!” lauloi hänen ruotsalainen kielensä vesisuihkun seasta. Huvittavana soi se suomalaiselle korvalle.

Akkunamme antautuivat pihalle päin, laajempaan pihaneliöön. Mutta millaiseen pihaan? Meillä nämät asfaltilla tasoitetut aukeamat tavallisesti tarjoavat varsin vierastuntuisen, ikävän, jopa tunkkaisenkin nähtävän. Suuret rikkalaatikot, pölyytettävät vaatekappaleet ja sekä paremmat että huonommat lattiamatot melkein aina kohtaavat tulijaa varsinkin vanhemmissa rakennuksissa, milloin hän kadulta pujahtaa porttikäytävään. Lukuunottamatta lakaisevaa talonmiestä, kirkuvia poikasia y.m.s. kuten hevosia ajopeleineen, muutto- ja kaikenlaisine tavaroineen. Ei tunnu tervetulleelta useinpa puikkelehtia tuollaisessa matonpiiskaajain pölypilven keskitse rappukäytäväänsä.

Mutta täällä! Olivatkohan yleensä pihat Parisissa sellaisia kuin Bretagnen hotellissa. En luule. Vaan täällä ei talonmies luutineen ja lapioneen isännöinyt tahi mattomatammi antanut melkein ympäri korvia.

Piha oli vihdoinkin mainitakseni tavallansa pikku puistikko. Isot laakeripuut astioissansa pienien tarjoilupöytien ja tuolien ympäröivinä täyttivät koko neliön. Ei mitään ryskettä, pauketta tahi kirkunaa. Katsoessani ensimmäisenä aamuna alas akkunastani näin konserttimestari Sittin siellä eräiden kollegoini kanssa istuvan sikaaria poltellen ja kahvia juoden, viehättävän ranskattaren tarjoillessa ja sipisten puhellessa ihanaa kieltänsä. Enpä silloin kauan viivytellyt pukeutumisessani. Ja kehoituksestani Stüermankin sinne kiireen vilkkaan jouduttui. Pian istui puoli orkesteriamme siellä ja herttaisella mielellä nautti kahvin antimia kauniin sään ja aamu-auringon täyttäessä tämän suloisen interiörin.

Laakeripuiden juurella näin pienoisia kilpikonnia syövän. Salaatin lehdet olivat heidän pääasiallisempana ruokanaan ja näytti siltä että ne hyvin viihtyivät, sillä pienellä alueella minkä kukka-astia heille tarjosi.

Vahtimestari Malkki oli ensimmäinen, jonka poistuessani kahvipaikastamme kohtasin. Hänellä oli kuormallinen soittimiamme kadulla pihan ulkopuolella järjestettävänä ja näytti hän jollain merkillisellä tavalla neuvottelevan hotellin vahtimestarin kanssa kuorman kuljettamisesta. Kun kysyin Malkilta miten hän kielen puolesta niin hyvin selviytyy – hän näytti todellakin selviytyvän, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan ranskan kielestä – vastasi Malkki siihen entiseen tapaansa ylimielisesti hymyilemällä. Ja Stüermanille, joka samaa asiaa kysyi, pisti Malkki: ”nok koor te!”.
Pariisin hotellin vieraskirjasta löytyy tuttuja nimiä.

Pariisin_hotelli (3)

Brysselistä Ranskaan ja kielelliset ongelmat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 15

Expo_universelle_paris_1900

Komea ja hieno kaupunki, eipä muuta voi sanoa, kun näkee tämän Belgian sydämen.

Mutta täälläpä nousi tie pystyyn ainakin minulle ja niin kävi se useimmalle meille suomalaiselle. Emme suoraan sanoen osanneet ranskaa, jota Belgiassa puhutaan. ”Parlez-vous francais” sain vastaukseksi majapaikassamme ”Esperameen” hotellissa, kun tilasin saksan kielellä jotakin virkistysjuomaa kuumaani. Vastauksen antaja oli komea belgiatar.

Brysselissä olisi ollut paljon nähtävää, jos aikaa enemmän olisi riittänyt. Suunnattoman suuri Oikeuspalatsi mahtipontisuudellaan ja – pienoinen poikanen, kuvapatsas, joka viattomana toimittaa luonnollista tehtäväänsä, jäivät paikkakunnalta mieleeni. Kun viivähdimme vain päivän, niin ei siinä paljon ennätä. Täällä oli konsertissamme hyvänen huone musiikintuntevaa yleisöä. Saimme runsaasti suosionosoituksia. – Muistaakseni vielä samana iltana jätimme Brysselin ahtautuen pitkään pikajunaan, joka nyt meidät kuljetti kiertueemme viimeistä määrää Pariisia kohti.

Jo vilahtelivat ohi silmiemme Ranskan laajat viiniviljelykset. Valoisa Ranska! ei voi olla huudahtamatta, kun näkee maan luonnon ja toteaa sen korkean kulttuurin. Oli helteinen kesäpäivä, kun istuimme ummehtuneissa rautatievaunuissa, odottaen hetkeä, jolloin junakiduttamisemme päättyisi. Pysähdyimme muutamiksi minuuteiksi ennen Parisiin tuloamme eräällä asemalla. Me, tuhansien järvien lapset, jotka olemme tottuneet helteisinä uimaan ja vedessä pulikoimaan, näimme vaunujen akkunoista katsellessamme asemalla suuren vesijohtoaltaan, mikä epäilemättä oli yleinen hevosten juottopaikka. Pölyiset ja kivihiilisavun mustettamat kun olimme, kiiruhdimme kilvan kaikki altaassa peseytymään. Eräät käärivät paidanhihansa korkealle ylös hartioihin, paljastivat rintansa perinpohjaisesti huuhtoutuakseen. ”Ah! Mikä suloinen nautinto”, kuului huudahduksia. Vailla pyyheliinoja kiiruhdimme vielä vesikiehteisinä takaisin vaunuihin. Ranskalaiset katselivat kummastellen hommaamme; mitähän lienevät ajatellut. Tunsivat meissä kai barbaarit.

Matka Haagiin ja sietämätön helle

1280px-Netherlands-Scheveningen-beach-1900

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 14

Istuimme yhäkin junassa, nyt matkalla Haagiin, jonne seuraava konserttimme oli järjestetty. Rautatievaunut täällä eivät olleet meikäläisiä vaunuja. Ne olivat paloitetut eri osastoihin, joihin kuhunkin tultiin vaunun sivulta olevasta ovesta eikä kuten meillä vain yhteen yleiseen penkeillä sullottuun vaunun sisäänkäytävillä kummastakin päästä. Osastossamme, johon mahtui vain muutamia henkilöitä, istuin meidän saksalaisia. Olin joutunut ummikkoseuraan, ellen ota huomioon konserttimestari Sittiä, opettajaani, joka jo oli puolittain suomalainen; hän istui vieressäni. Sitt oli ostanut matkalla erinomaista saksalaista makkaraa ja tarjosi sitä viipaleen meille kullekin vaunussaistujalle. En ollut ”Feinschmecker” päättämään sen oivallisuudesta, mutta hyvää se oli, saksalaisten mielestä aivan erinomaista. Katselimme siinä syödessämme Hollannin luonnon puolesta yksitoikkoisia maisemia. Ne vilahtelivatkin vauhdikkaasti ohitsemme pikajunalla kulkiessamme.

Sietämätön helle, kiusallinen varsinkin meille pohjolaisille, vallitsi niin vaunuissa kuin ulkonakin. Mutta sille ei voinut mitään; täytyi vain hikoilla ja kärsiä. Ulkolaiset näkyivät olevan siihen tottuneet. Heitä ei kuumuus näyttänyt huomattavimmin vaivaavan.

Olimme Haagissa. Jo asemalta lähtiessä majapaikkaamme ensimmäisenä pistivät silmään konserttimainostuksemme kivimuurien seinämillä. Suuret, räikeästi painetut paperilevyt. Impressaariomme hoiteli asiaamme oivallisesti. Seikkaperäisesti mainostuksessa ohjelmastamme mainittiin. Ehkei se silloin ollut niin monipuolinen kuin se nykyisin voisi olla, orkesterisolisti-esitystähän sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut ohjelmassa, ellemme ota lukuun ”Huutolaistytön kehtolaulua” Kajanuksen säveltämässä ”Kesämuistoja” nimisessä kappaleessa. Ei ollut suuri Sibeliuksen viulukonsertti vielä nähnyt päivänvaloa enemmän kuin moni muukaan myöhemmin syntynyt viulutekele. Eikä olisi ollut sellaista suomalaista miestä joukossamme, joka pätevästi olisi kyennyt sen esittämään semminkin meidän matkalla ja ulkomaalaiselle yleisölle. Viulusoolon puolesta sai kuulijakunta tyytyä tähän vaatimattomaan mainitsemaani ”Huutolaistytön kehtolauluun”, jonka esitti äskettäin manalle mennyt soittajatoveri Heikki Halonen, silloin lupaavin kotimainen kykymme.

Haagissa poikkesin katsomaan kuuluisaa Scheveningenin kylpypaikkaa. Silloisen impressarion kanssa ajoimme sinne raitiovaunulla läpi tuuhean kaupungista ulkonevan puiston. Ihmiset vaunuissa tuoksuivat hyvänhajuiselle saippualle ja näyttivät pirteiltä. Kylpypaikan rannassa tilasimme venheen soutajineen, joka airoili meidät ulapalle. Kiikuimme Pohjanmeren laineilla. Se oli hurmaavaa. Raitis merituuli elvytti kuumaa ruumista. Palatessamme takaisin huomasimme raitiovaunun yleisön seuraavan uteliaina keskusteluamme, josta se ei tietysti ymmärtänyt hölyn pölyä, puhuimmehan vuoroin suomena ja ruotsia, hieman saksaakin. Kaiketi suomenkieli täällä enimmin kiinnosti vierastuntuisuudellaan. Impressariomme osasi jonkun verran suomea.

Konsertin Rotterdamissa, joka ohimennen myös oli ohjelmassamme, annoimme niinikään kesäyleisölle. Täyttä huonetta emme saaneet enemmän kuin edellisissäkään Hollannin kaupungeissa, Painuimme sitten rajan oli Belgiaan Brysseliä kohti.

Kuva: Rekonstruoitu kuva Scheveningenin rannasta (”kylpypaikasta”) vuodelta 1900.

Amsterdam ja kummallinen parturikäynti

KO_1900_Hollanti(AF)

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 13

Aamulla olimme Amsterdamissa. Matkalla Hollannissa lukuisat tuulimyllyt ja tällä kaupungin läpi risteilevät kanavat huomiotamme herättivät. Amsterdam on rakennettu tasangolle. Sellainenhan koko Hollanti on. – Hotelli, johon majoituin, oli nimeltään Mille Colonnes. Konserttiyleisöä oli kylläkin, vaikkakaan ei täyttä huonetta. Mainostuksesta huolimatta tuntui siltä kuin esiintymisemme olisi ollut verrattain vierasta paikkakunnan kuulijoille. Sattui minulle täällä eräs tapaus, josta en voi olla kertomatta. Pistäysin parturissa ennen konsertin alkamista. Vuoroani odotellessa muiden parrottuneiden kanssa huomasin tietämättäni joutuneeni eräänlaiseksi katselijain kohteeksi, mikä sinänsä oli ymmärrettävää. Olin lukevinani silmäyksistä, joita minuun luotiin, kummastusta, mihin oli sekoittunut vastenmielisyyttäkin, jollei ynseyttä. Olisiko ulkomuodossani silloin ollut jotakin tähän kansallisuuteen vivahtavaa, mikä ei nyt ollut tervetullut hollantilaisille. Englanti näet parhaillaan oli sodassa buurien kanssa; viimeksimainittuhan kansallisuudeltaan olivat hollantilaisheimoa. Tästäpä nyt heidän karseutensa. Kiirehdin selittämään, etten ollut englantilainen, en kaukaista sukuakaan, vaan että olin suomalainen. Epäluuloisena kuitenkin minua tiirailtiin. Koetin valaista kansallista syntyperääni, mutta kiusakseni selittivät he nyt minulle, etteivät he sellaisesta maasta kuin Suomi mitään tietäneet. Kaiketi olin venäläinen tahi jotakin slaavilaista sukua, mahdollisesti skandinavialainen, joka viimemainittu niinikään näytti vähän tunnetulta. Harmistuneena poistuin saatuani leukani sileäksi parturista. Oliko Hollannissa todellakin näin hämärät tiedot pohjoisista maista, vai olinko vain osunut tilapäisesti sellaiseen paikkaan ja sellaiseen seuraan, jossa yleissivistyksen taso ei ollut korkealla. Niin kuin jo varhemmin mainitsin, kiinnostivat nähtävästi enimmin orkesteritoverejani suurten liikehuoneistojen näyteikkunat. Niissähän näki tavaraa jos millaista ja hinnat eivät olleet korkeat. Tupakkamiehet ihailivat Havanna sikaareja, täällä ne olivat väärentämättömiä. Mielellään nauttivat toverini niinikään erilajisia, hyviä viinejä, joita tarjoiltiin hauskoissa puutarhasiirtoloissa eli n.s. annexeissa. Annex´ista johtuu mieleeni eräs tapaus, muistaakseni Köpenhaminasta. Kerron sen vasta nyt, vaikka tapaus kuuluukin matkamme mentyyn vaiheeseen. Istuimme konserttia odottaessamme eräässä tuollaisessa annexissa, jossa pienoinen orkesteri esitti soittoa ja eräs sen solisteista, italialainen kansallisuudeltaan, laulua. Meitä oli kymmenkunta miestä eräiden pöytien ympärillä. Joimme hyviä juomia, kuka mitäkin. Laulaja esitti aarioitansa italialaisen valppaudella ja suurieleisyydellä. N.s. pitkät, etten sanoisi loputtomat fermaatithan ovat ominaisia italialaisille laulajille. Näitä ääniä he meikäläisten mielestä venyttelevät enemmän kuin olisi luvallistakaan, vaikutuksen lisäämiseksi. Tämä laulaja kenties enemmän kuin olimme varhemmin todenneet. Eräs meistä, muistaakseni sellistimme Fohström, ehdotti että kokeilisimme, miten kauan italialainen jaksaa fermaattiansa jatkaa ja mielenosoituksellisesti hänen lauluvoimaansa punnitaksemme taputtaisimme silloin käsiämme. Tuumasta toimeen. Fermaatti tuli ja voimakas käsien pauke ilmaisi yleisön ihastuksen. Italialainen piteli ääntänsä, vaan me emme hellittäneet. Kämmenemme paukkuivat tasaisessa, hellittämättömässä tahdissa kilvan fermaatin kanssa. Sellistimme silmäniskuista kiihtyi vain taputuksemme raikuvaksi mielenosoitukseksi, mutta laulajakin pitkitti vielä lujana ääntänsä. Tämä kilpailu meitä huvitti, mutta näimme kuitenkin pian, ettei se enää esittäjää huvittanut. Nauroimme nähdessämme, että fermaatti henkimeneisyyteensä vihdoin katkesi. Me olimme voittaneet. Huomasiko laulaja tämän. Arvelin hänen huomanneen, koska ei enää meidän läsnäollessamme komeillut fermaateillansa. Miksikä tällaista nimittäisin? Vaikkapa taiteilijasielujen päähänpistoksi.

Berliini ja oluiden viehätys

Berliinin_konsertti_cut

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 12

Ja sitten Berliiniin.
Majapaikkamme omituinen nimi: ”Die Vier Jahreszeiten”. Muistan nyt tässä erään tuttavani äskettäin majailleen samaisessa hotellissa Berliinissä käydessään.

Saksan kautta matkustaessamme emme tietysti voineet olla maistamatta oivallista saksalaista olutta. Vähintään me, taiteilijasielut. Saksalaisilla se kuului vanhaan totuttuun tapaan, meille se oli uutuuden yllätys. Mutta aivan suunnattomasta merkityksestä näkyi saksalaisille olevan heidän oluensa. Eihän voinut muuta johtopäätöstä tehdä kulkiessaan esim. Berliinin katuja, joissa kuvaannollisesti sanoen melkein joka toinen ovi kadulta vei oluttupaan. Tummaa olutta, vaaleata olutta. Viimeksimainittu muistutti suuresti hyvin valmistettua kaljaamme. Entäpä sitten oikea ”münchener”olut. Jollemme sitä juoneet niin emme juoneet mitään. Mitä herkullisena ja virkistävänä se helmeilikään haarikoissa. Meidän pojat siemaisivat sitä sisäänsä kilvan saksalaisten kollegojensa kanssa. Useinpa kävellessä jonkin toverin kanssa tämä aivan huomaamatta hävisi viereltäni, pujahtaen johonkin sivuamaamme oluttupaan. Varoittihan kapellimestarimme meitä ahkerasta oluen nautinnasta, sanoen juoman kuumalla ilmalla olevan vahingollista vatsalle. Mutta kun vaahtoavaa juomaa suoraan tynnyristä laskettiin ja viinuri laudalle haarikalta pyyhkäisi liijallisen kuohunnan kenpä silloin vatsaansa ajatteli. En luule, että kapellimestarimmekaan silloin sitä johtui ajattelemaan.

Berliinin_konsertti (7)
Berliinin Filharmonisen seuran suuri juhlasali. Paljon yleisöä. Soitimme nyt tuiki tärkeässä paikassa. Tunnettuahan oli tämän seuran orkesterin taiteellinen taso kautta maailman. Oli siis pantava parastansa. Emmekä jättäneetkään sitä tekemättä. Kajanus, Sibelius ja Järnefelt saivat mielestäni ansiokkaan tulkinnan. Maamme luonne, musiikillisesti kuvattuna, meidän jylhät, kauniit ja valoisat maisemamme, kansanlaulut ja –soitot, Väinölän kankaiden kajahdukset, järviemme aaltojen loiskeet. Viulut ja torvet lauloivat milloin valittavina, milloin riemuiten, puupuhaltimet joskus synkän vakavina elämyksiämme. Esitimme innostuksella ja Kajanus loi parastansa julkituodakseen oikean sanoman. Laulajattaremme Ida Ekman lauloi berliiniläisten sydämeen kotimaisia sävelmiämme. Illan konsertti onnistui ja Berliinin sanomalehtien arvostelu oli kiittävää.

Berliinin_arvostelu (3)
Yöjunassa huhkimme sitten kohti Hollantia, Amsterdam siellä määränämme. Yhä vaan kauemmaksi kotimaasta poistuimme. Matkalla yöaikaan emme nähneet mitään muuta kuin loppumattoman, suoran kiskotetun rautatien, jota myötä viiletimme pikajunan veturin raskaasti huohottaessa. Pysähdyspaikoissa saksalaiset kollegamme avasivat akkunat ja ojennetuin käsin huusivat ravintolan puolen tuon tutun saksalaisen sanonnan: ”Bier, Bier!”. Laiturilla seisoskelevat tarjoilijat, jotka valmiiksi täytettyine haarikoineen siellä ikään kuin huudon odottivat, saivat rahansa ja janoiset janonsa tyydytetyiksi. Täytetyt haarikat menivät kaupaksi siellä kuten kuten kesällä meillä rautatieasemilla marjaropeet.

Lyypekki, Hampuri ja saksalaisen alttoviulistin omituiset tavat

Pariisin turnee vuonna 1900 – viulisti John Järnefeltin päiväkirja osa 11

Aino_Ackte_as_Tosca_1905Solisti Aino Ackte

Parhaillaan vietettiin Lyypekissä suurta kansajuhlaa, kun kaupunkiin saavuimme. Karnevaalikulkueita soittokunnat etunenässä näki rytmillisessä tahdissa marssimassa kaduilla. Eräät meistä, jotka virran mukana seurasivat varsinaiselle juhlapaikalle, kertoivat yllättävistä, jopa rajuistakin leikeistä siellä, sellaisesta, mihin me suomalaiset ainakaan juhlissa emme olleet tottuneet. Mutta naurua ja iloa oli kaikunut kaikkialla.
Harvalukuinen oli täällä konserttiyleisö. Lienevät kaupunkilaiset, varsinaisen musiikin lukuisat edustajat, jo siirtyneet kesäteloilleen maaseudun rauhaan. Esityksemme palkittiin kuitenkin runsailla suosionosoituksilla.
Kiertueemme seuraava viivähdyspaikka oli suuri teollisuus- ja liikekaupunki Hampuri.
Kahteen suureen hotelliin täällä majoittui soittokuntamme. Toisen nimeä en enää muista, mutta toinen, johon sijoituin, oli nimeltänsä S.t. Peterburg. Huonetoverikseni osui eräs vanhempi saksalainen alttoviulun soittaja, hyvänsävyinen, puhelias, mutta hyvin pedanttimainen herrasmies.
Muistan aamun konsertin jälkeen kun nousimme ylös makuusijoiltamme. Yöllä oli ollut ankara ukonilma – moista niin valtavaa en muista ennen missään kuulleeni – kun heräsin huonetoverini ollessa jo pukeutumishommassa. Hänen tapoihinsa kuului kylmä kylpy pyyhkeineen aamulla. Mutta kun hänen mielestään sopivaa isompaa vaatekappaletta pyyhkeeksi ei ollut saatavana, vain tavallisen kokoiset pyyhkeet, sieppasi hän vuoteestansa makuulakanan kostean ruumiinsa ympärille. Sitten heittäysi hän uudelleen peitteen päälle tilalleen muutamaksi hetkeksi. ”Vas kostet dieses”? murahti hän vain naurahtaen, kai arvellen että mitäpä tässä turhista kursailuista, kun kerran huoneesta maksetaan. Menettelisikö suomalainen tällä tavalla? Enpä luule.
Kävelimme katsellen suuren liikekaupungin elämää. Hetken istuimme P. Nikolaus –kirkon rapuilla ja söimme ostamiamme vaapukoita. Sen jälkeen menimme katsomaan merikaupungin vilkasta satamaelämää.
Olipa siinä liikettä niin vedessä kuin laiturilla. Vedenpinta kohisi aallokkona ikään kuin ankarampi myrsky sitä olisi kohennellut. Nämät aallot eivät kuitenkaan olleet tuulen nostamia, niiden harjat syntyivät yksinkertaisesti isompien ja pienempien alusten keulojen iskuista vedenpinnalla. Kiinnostavaa oli seurata sitä kiirettä ja liiketouhua mitä laivat noudattivat, Niinpä usein seuratessaan toisiansa törmäsivät ne yhteen niin että alusten kyljet jymähtivät. ”Donnerwetter” kaikui silloin tavallisesti kummastakin kulkuvälineestä saksalaiseen tapaan. Pienestä vahingosta ei kuitenkaan välitetty, vaan ahertamista jatkettiin edelleen kuumeisella kiireellä.
Hampurin konsertti meni oivallisesti kuten Lyypekinkin. Luimme lehdistä seuraavana aamuna arvostelun. Kiittävästi siinä mainittiin niinhyvin suomalaisesta musiikista kuin sen esityksestäkin. Arvostelu ei ollut pitkä, vaan ytimekäs ja asiallinen.

Nainen ja sylikoira / Oboekonsertto / Schéhérazade

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa pe 16.10. klo 19
Olli Mustonen &  Nicholas Daniel
Liput Lippupalvelusta
Kuuntele soittolista

Scheherazade_(Rimsky-Korsakov)_01_by_L._Bakst

Rodion Shtshedrin (1932-)
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Sarja baletista Nainen ja sylikoira (1986) 22’
Musik för stråkar, två oboer, två horn och celesta
Svit ur baletten Damen med hunden
Music for Strings, Two Oboes, Two Horns and Celesta
Suite from the ballet The Lady with the Lapdog

Bohuslav Martinů (1890–1959)
Oboekonsertto H. 353 (1955) 17’
Oboekonsert
Oboe Concerto
Moderato
Poco allegro
Poco andante
väliaika / paus / interval

Nikolai Rimsky-Korsakov (1844–1908)
Schéhérazade op. 35, sinfoninen sarja (1888) / symfonisk suite /symphonic suite 47’
Meri ja Sinbadin laiva (Andantino)
Prinssi Kalandarin tarina (Lento – Allegro molto)
Nuori prinssi ja prinsessa (Intermezzo: Allegro moderato)
Juhla Bagdadissa ja haaksirikko (Finale: Allegro tempestoso)

Konsertti päättyy n. klo / Konserten avslutas ca kl / The concert ends at about 21.00.

Olli Mustonen
Mustosella ja Helsingin kaupunginorkesterilla on pitkä yhteinen historia. Pianosolistina Mustonen debytoi orkesterin edessä jo vuonna 1987 Okko Kamun johdolla, minkä jälkeen hän on kuulunut orkesterin vakiovieraisiin sekä pianistina että kapellimestarina. Ensimmäistä kertaa Mustonen johti HKO:ta vuonna 1998. Orkesterin residenssitaiteilijana kaudella 2012–2013 HKO esitti runsaasti Mustosen musiikkia hänen itsensä johdolla, ja hän piti myös loppuunmyydyn soolopianoillan.
Mustosen kapellimestaritaidetta on verrattu hänen yksityiskohtien kiehtovuutta korostaviin pianotulkintoihinsa. Pianistin, kapellimestarin ja säveltäjän tasapainoisesti jakautunutta kolmoisrooliaan Mustonen ei halua panna tärkeysjärjestykseen. Hän onkin todennut olevansa ensisijaisesti muusikko.

Nicholas Daniel
Britti Nicholas Daniel (s. 1962) on saanut koulutuksensa Salisburyn katedraalikoulussa, Purcell Schoolissa ja Lontoon Royal Academy of Musicissa. Danielin ura alkoi toden teolla hänen voitettuaan 18-vuotiaana BBC:n nuorten muusikoiden kilpailun, mikä avasi sitä seuranneen kilpailuvoittojen sarjan. Hän on sittemmin esiintynyt lähes kaikkien suurten brittiorkestereiden sekä mm. Alankomaiden ja Baijerin radio-orkestereiden solistina.
Danielin virtuoosinen oboenkäsittely on kannustanut lukuisia nykysäveltäjiä kirjoittamaan musiikkia varta vasten hänelle. Hän on kantaesittänyt teoksia mm. Thea Musgravelta, John Tavenerilta, Henri Dutilleux’lta ja Michael Tippettilta.
Seuraa Nicholas Danielia Twitterissä @ndanielmusic

Tekstit: Jaani Länsiö
Rodion Štšedrin: Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle
Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle (1986) on sarja musiikista balettiin Nainen ja sylikoira (1985). Baletti perustuu Anton Tšehovin kuuluisaan novelliin, jossa naimisissa oleva pankkivirkailija Gurov viettää lomaa Jaltalla. Hän ihastuu naimisissa olevaan Anna Sergejevnaan. Heillä on lyhyt suhde, joka päättyy Annan Sergejevnan palatessa Moskovaan. Mutta Gurov ei kykene unohtamaan tapaamansa naista, jolla aina oli mukanaan pieni sylikoira.
Baletti sai ensiesityksensä Moskovassa 20.11.1985. Anna Sergejevnan roolin tanssi säveltäjän vaimo Maija Plisetskaja. Musiikkia jousille, kahdelle oboelle, kahdelle käyrätorvelle ja celestalle sai kantaesityksensä Leningradissa huhtikuussa 1987 Leningradin filharmonikkojen konsertissa Fedor Glushchenkon johdolla.

Bohuslav Martinů: Oboekonsertto
Tšekkiläinen Bohuslav Martinů (1890-1959) aloitti muusikon uransa viulistina. Synnyinkylässään Poličkassa häntä pidettiin niin suurena lupauksena, että kyläläiset keräsivät kokoon rahat, joiden avulla hän saattoi aloittaa opinnot Prahan konservatoriossa. Opiskelijana Martinů oli kuitenkin surkea: viuluopinnot jäivät kesken, samoin urkuopinnot. Hän alkoi säveltää, ja osallistui myöhemmin Josef Sukin sävellystunneille. 1919 hän teki läpimurron kantaatilla. Samoihin aikoihin hän alkoi soittaa viulua Tšekin filharmonikoissa.
Oboekonsertto syntyi vuonna 1955 tšekkiläissyntyiselle, australialaiselle oboisti Jiří Tancibudekille. Teos sai kantaesityksensä Sydneyssä syksyllä 1956 Sydneyn sinfoniaorkesterin konsertissa. Orkesteria johti Hans Schmidt-Isserstedt. Tšekkoslovakiassa konsertto esitetiin ensi kertaa vuonna 1960. Musikanttisessa, kamarimusiikillisesti soitinnetussa oboekonsertossa on kolme osaa (Moderato, Poco andante, Poco allegro).

Nikolai Rimski-Korsakov: Schéhérazade, sinfoninen sarja op.35
Teos sai alkunsa talvella 1887, kun Rimski innostui Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Käännösten ansiosta kuuluisa arabialainen tarinakokoelma oli ollut länsimaalaisille tuttu ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Suurinta suosiota se sai osakseen nimenomaan 1880-luvulla, kun kaikenlainen ulko-eurooppalainen eksotiikka tuli muotiin.
Sarja valmistui syksyllä 1888 ja sai kantaesityksensä saman vuoden marraskuussa Pietarissa säveltäjän johdolla. Rimski ei arvostanut ohjelmamusiikkia, joten sarjan otsikot olivat alunperin Preludi, Balladi, Adagio ja Finaali. Vasta ystäviensä kehotuksesta hän antoi osille niiden nykyiset nimet. Otsikot eivät kuitenkaan liitty mihinkään tiettyihin tarinoihin, joten kuulijalla on täysi vapaus itse keksiä mitä musiikissa milloinkin tapahtuu. Sen Rimski tosin kertoi, että usein toistuva sooloviulumelodia edustaa sadunkertojatar Šeherazadea ja samaten usein toistuva vaskiaihe edustaa tyrannimaista sulttaania, joka tarinoita kuuntelee.
Sarjan ensimmäinen osa Meri ja Sinbadin laiva avaa edellä mainitulla vaskipurkauksella. Sooloviulu lepyttää improvisaatiomaisella aiheella, ja kohta seuraa ensimmäinen, meren keinunnan täyttämä satu. Toinen osa Prinssi Kalendar on monivaiheinen scherzo. Nuori prinssi ja nuori prinsessa on kaunis, haaveileva hidas osa. Sarjan päättää osa Juhlat Bagdadissa – Meri – Laiva murskautuu vaskiratsastajaa kantavaan kallion. Musiikki kokee monia jännittäviä vaiheita ja huipentuu ensimmäisen osan merimusiikin mahtavaan kertaukseen. Lopussa sooloviulu kiipeää korkeuksiin. Sadut on kerrottu.

Tekstit: Christian Holmqvist